Uimataidon voi oppia aikuisenakin – se ei kuitenkaan poista peruskoulun vastuuta opetuksesta

Lapsuuden koulu-uintien kauhukokemuksista voi toipua aikuisena. Uintikurssilta saa itsevarmuutta omaan taitoon. Kuva: Sanne Katainen

Tein toissa kesänä järkyttävän havainnon: Jaksoin hädin tuskin uida 50:n metrin uima-altaan päästä päähän. Puolenvälin jälkeen jokaista lihasta hapotti ja mietin, huomaisiko kukaan jos hukkuisin kesken matkan.

Suomen uimaopetus- ja hengenpelastusliiton mukaan uimataitoisen henkilön määritelmä on seuraava: ”Henkilö, joka pudottuaan syvään veteen niin, että pää käy veden alla ja päästyään uudelleen pinnalle, ui yhtäjaksoisesti 200 metriä, josta 50 metriä selällään, on uimataitoinen.”

Oli päivänselvää, että minä en ollut uimataitoinen, vaikka lukion uinticooperissa olinkin aikoinaan uinut 370 metriä, ylittäen läpipääsyrajan juuri ja juuri.

Syksyllä 2021 päätin ilmoittautua aikuisen uimakouluun.

Ajatus uimakouluun menosta aikuisena oli ristiriitainen. Urheilulliselle ihmiselle oman heikkoutensa myöntäminen tuntui pahalta.

Ajattelin, että muut kurssilaiset nauraisivat kehnolle uimataidolleni. On syytä pitää mielessä, että muut osallistuivat kurssille samasta syystä – oppiakseen uimaan – joten ajatus ei ollut kovin realistinen.

En koskaan käynyt nopeaa pulahdusta pidempään uimassa, koska kylmässä vedessä lilluminen on inhottavaa ja pohjasta voi löytyä ties mitä kamalaa. Mielessäni oli olemassa myös vahva todennäköisyys sille, että näkki nappaisi minut saaliikseen.

Todellinen syy uimattomuudelle oli tietenkin se, että en yksinkertaisesti luottanut omaan uimataitooni.

Alun peloistani huolimatta uintitekniikkakurssi ylitti kaikki odotukseni. Opettaja oli mukava ja teki oppimistilanteesta rennon. Kurssilla sai valtavasti oppimisen elämyksiä.

Toista oli koulussa.

Ala-asteen koulu-uinneissa lapset viskattiin syvään altaaseen ja käskettiin uimaan 200 metriä – jos ei osannut, niin joutui lasten altaaseen ensiluokkalaisten kanssa. Se jos mikä oli noloa. Oli parempi esittää, että pysyy pinnalla, ja valita altaan reunassa oleva rata. Siten pystyi ottamaan tukea allasta reunustavasta metallikaiteesta.

Nykyään uiminen on kivaa. Järven pohjassa piileksivä näkki ei enää pelota, ja läheiseen uimahalliinkin on kulunut jo useampi kymmenen kerran kortti.

Kannustavan uimakoulukokemukseni perusteella jo kolme ystävääni on rohkaistunut menemään aikuisen uintikurssille.

Aikuisille suunnatut kurssit eivät kuitenkaan ratkaise keskeistä ongelmaa: Koulujen tarjoama uimaopetus on aivan onnetonta. Muutama uintitunti vuodessa ei todellakaan riitä lasten uimataidon ylläpitämiseen tai varsinkaan sen oppimiseen. Paljon vastuuta sysätään lasten vanhemmille.

Tuhansien järvien maassa uiminen on sen verran keskeinen taito, että sen opettamiseksi pitäisi nähdä paljon enemmän vaivaa. Mitä myöhemmäksi kunnollisen uimatekniikan oppiminen venähtää, sitä korkeammaksi kynnys nousee.

Lapsena jäänyt pelko uinnista voi viedä ilon sekä liikunnasta että mökkireissuilla pulikoinnista. Se on myös vaarallista. Uimataidoton on pulassa, jos joutuu veden varaan yllättäen.

Kirjoittaja on MT:n toimittaja.