Leipä oli ennen arvossaan

Monet kädet leipään tarvittiin ennen kuin se paistettuna kodin uunista tuli. Leivän päälle ei aina voita ollut kun lehmä oli ummessa. Silloin ylähuuli oli ainoa, mikä leipä koristi. Leipää ja vettä kun oli, niin kerjuulle ei tarvinnut lähteä. Kylän yhteisöllisyys oli voimissaan ja keräsi pulaan joutuneelle perheelle ruissäkin.

Elintason noustessa tilalle tuli pullamössö ja lusikkakin muuttui kultaiseksi. Meistä kasvoi nirso sukupolvi, joka melkein jo unohti leivän. Nyt ovat marketit runsaudensarvi ja monimuotoiset leivät ovat sielä edelleen. Asiakas ostaa tuoretta leipää ja eilinen on jo vanhaa. Kauppias lätkäisee siihen pian alennusprosentit, muuten se jää hyllyyn.

Leipäjonoissa leivän arvo nousee ja murusia tuo joukko toivoo, kun talousahdingossa sosiaaliturva ei riitä. Toiveena on, että Suomen pelloilla edelleen vilja lainehtisi ja jatkossakin talonpoika saisi työstään palkkansa, sillä omavaraisuus kriisissä ja infran pettäessä pelastaisi nälästä.

Olemme geopoliittisesti saaren asukkaita ja merikuljetusten katketessa pian olisimme ruokapulassa. Tupien leivänuuneille tulisi nopeasti käyttöä, jos vain löytyisi jauhoja. Näin leipä jälleen kerran pelastaisi kansakunnan nälkiintymisestä.