Muotopuita luomumenetelmällä

Upea muotopuutarha kylpee kesäisessä valossa. Oikealla näkyy täsmällisesti leikattu koivuaita, jonka takana rekat huristelevat. 

Pienen kyläyhteisön talot asettuvat molemmin puolin maantietä, jota tukkirekat huristavat kohti Äänekosken uutta biopolttolaitosta. Komeat kartionmuotoiset kuuset ja pallomainen pihlaja pistävät silmään niin, että pakko hiljentää vauhtia ja kurvata pihaan. Tuuhea koivuaita suojaa somaa taloa ja pihapiiriä melulta ja katseilta.

”Talvella koivut peittyvät kuuraan niin, että näkyvyys maantielle peittyy lähes yhtä hyvin kuin kesällä”, talon emäntä Hilja Paasolainen, 85, kertoo.

Paasolainen rakensi edesmenneen miehensä kanssa talon mäntymetsää kasvavalle tontille, vain kahden kilometrin päähän synnyinkodistaan.”En ole elämässäni kauas ehtinyt.”

Mäntyinen pihapiiri alkoi muotoutua uuden talon myötä. 2000 neliön tontilla toinen puoli pihaa annettiin puille, toinen puoli hyötykasveille.

Tienposken koivujen jatkoksi istutettiin jo talon rakennusvaiheessa muutama lisäpuu ja aitaa alettiin muotoilla saman tien. Pihan ainut pihlaja oli valmiiksi pyöreän oloinen, joten pyöreyttä alettiin vain trimmailla. Siitä se sitten lähti.

Yksi Paasolaisten pojista toi metsästä pienen kuusentaimen, minkä sai itse istuttaa mieleiselleen paikalle. Siinä se on kasvanut jo lähes 50 vuotta. Poikakin on jo kuusikymppinen. Rinnalle on ilmestynyt pari muutakin kuusta, ja kaikki komeilevat nyt upeina kartioina.

”Itse en enää pysty näitä puita leikkaamaan. Sen tekevät lastenlapset, samoin kuin nurmikon leikkuun.”

Laajalle levinnyt, matala vuorimänty on istutettu aikoinaan yhdestä ruukkutaimesta. Sen lisäkasvut Paasolainen on koko ajan nyppinyt pois käsin. Tuuhea pensasmainen mänty on uskomattoman kaunis, ei ollenkaan tavallisen vuorimännyn kaltainen.

”Mieheni toimi aikoinaan metsätyönjohtajana ja hän käytti paljon sadetakkeja. Olen laittanut näitä vanhoja sadetakkeja juuristojen alle estämään rikkaruohojen leviämisen.”

Varsinaisen työuransa Paasolainen teki kyläkoulun keittäjänä ja perhepäivähoitajana. Puutarhurina hän on itseoppinut.

”Kun puita alkaa muotoilla jo ihan pienestä, ei jatkossa tarvitse kuin latvoja leikellä.”

Seitsenlapsisen perheen elämä pienessä maaseutukylässä oli omavaraista. Isolle tontille muokattiin peruna- ja juurikaspelto, istutettiin marjapensaat ja omenapuut sekä rakennettiin kasvihuone.

Pihan perällä oli aikoinaan myös yhden lehmän ja kahden sian pieni navetta. Nyt perunapelto on kutistunut muutamaan sarkaan, mutta satoa tulee yli oman tarpeen.

”Omat perunat ovat kuin kananmunia, vain keltuainen puuttuu”, Paasolainen luonnehtii kauniin valkoisia perunoitaan.

Marjapensaat tuottavat edelleen mehut ja hillot lastenkin perheille.

”Viime vuonna pullotin 14 mehumaijallista viinimarjamehua. Lisäksi keräsin 10 ämpärillistä mustikoita lähimetsästä, joten kyllä siinä puuhaa riittää”, teräsmummo toteaa.

Perunapelto on vaihtunut kukkatarhaksi, mikä sekin työllistää Paasolaista varhaisesta keväästä lähtien. Hän nyppii käsin jokaisen kuihtuneen kukan niin kukkapenkeistä kuin lukuisista ruukuistakin.

”Lähden aamusella puutarhaan töihin kuin työmies ikään. Koko kesä tässä menee näitä hoidellessa, mutta samalla saan liikuntaa ja raitista ilmaa. Hyvin hoidettu puutarha antaa mielenvirkeyttäkin. Kuka sitä nyt kuihtuneita kukkia haluaa katsella”, Paasolainen virkkaa.

Muotopuutarhan lisäksi Paasolaisen ylpeyden aiheena ovat ruukuissa viihtyvät verenpisarat, joista vanhimmat ovat yli 30 vuotta vanhoja. Ne talvehtivat talon kellarissa ja kukoistavat toukokuusta lokakuuhun.

Kylän puutarhaseuran kanssa vaihdellaan perinnekasvien siemeniä ja taimia. Yksi vanhimmista kasveista on lapsuuden kotitalon pihalta siirretty oolanki sekä leipäpuu-pensas. Paasolainen hoitaa puutarhaansa pelkästään naapureilta saamallaan karjanlannalla, siis luomumeiningillä. Talvet kuluvat pirtissä puutarhalehtiä lukiessa, vaikka Paasolainen ei tunnustaudu kukkamuodin perässä kulkijaksi.

”Vanhat perinnekasvit ovat lähinnä sydäntäni ja tietenkin nämä puut, joita jaksan aina vaan ihailla.”