Uutistausta: Ulkopolitiikka ja syvät ristiriidat

Suomi on kummallinen maa. Meillä viranomaiset on yhdellä lailla velvoitettu torjumaan kansallisen turvallisuuden kannalta haitalliset hankkeet, mutta perustuslain avulla se on tehty käytännössä mahdottomaksi.

Meillä saa perustuslain takaaman yksityisyyden ja sananvapauden suojissa julkisesti levittää mitä tahansa perättömiä väitteitä julkisuuden henkilöiden, poliitikkojen ja virkamiesten tekemisistä ja tekemättä jättämisistä. Meillä voi myös huoletta panna jakoon Suomen asemaa ja pyrkimyksiä koskevia vääriä mielikuvia. Vääriä väitteitä saa esittää myös tasavallan presidentistä.

Suomessa ja Virossa on viime päivinä käyty keskustelua siitä, miten Suomi tulisi toimimaan tilanteessa, jossa Viro joutuisi vihamielisen hyökkäyksen kohteeksi. On esitetty väite, jonka mukaan asiaan kätkeytyy presidentin, hallituksen ja eduskunnan välinen syvä ristiriita.

On tyypillistä, että Suomessa asiasta on keskusteltu ikään kuin maailmassa olisi vain kolme toimijaa: Suomi, Viro ja Venäjä. Kun avunantoa tarkastellaan näin ahtaasta näkökulmasta, lopputuloksella ei välttämättä enää ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Viime viikonvaihteessa Tallinnassa käytiin kiivasta keskustelua siitä, miten Baltian maat voivat parhaiten taata oman turvallisuutensa. Kyse oli tietenkin Naton turvatakeista, ja siitä, mitä ne Baltian maiden kohdalla käytännössä tarkoittavat.

Isojen Nato-maiden edustajat korostivat sitä, että on rakennettava pelote, joka riittää ehkäisemään vihamieliset aikeet, mutta joka ei kuitenkaan ole niin vahva, että Venäjä voisi käyttää sitä tekosyynä varustelukierteeseen tai ennalta ehkäisevään iskuun.

Nyt kussakin Baltian maassa on tuhat liittokunnan sotilasta eli yhteensä 3 000 miestä. Heidän läsnäolonsa voidaan muuttaa pysyväksi, maiden ilmapuolustusta voidaan vahvistaa ja merikuljetusten turvallisuus taata. Mutta siinä se sitten onkin.

Baltian maiden edustajien mielestä pelote ei ole tasapainossa. Rajan itäpuolella on aseissa 100 000 sotilasta ja Itämeren rannalla Kaliningradissa on 30 000–50 000 miestä. Nämä joukot ovat koko ajan korkeassa valmiudessa ja voidaan panna liikkeelle 24–48 tunnissa. Jos siis Baltian maiden turvallisuus haluttaisiin taata vain sotilaallisin keinoin, siihen tarvittaisiin 120 000 miestä. Mitään tällaista ei tietenkään ole tulossa, minkä Baltian maiden edustajat luonnollisesti itsekin myöntävät.

Tätä keskustelua sohaistiin Suomesta käsin kehittämällä riitaa siitä, kuka olisi valmis auttamaan Viroa ja kuka ei – aivan kuin Suomen antamalla avulla olisi tässä kokonaisuudessa jollain tavalla suurenmoinen merkitys.

Todellisuudessa Suomi puolustaa Viroa parhaiten takaamalla oman alueensa koskemattomuuden.

Jos sen lisäksi voidaan antaa muuta apua, sitä varmasti annetaan Lissabonin sopimuksen velvoitteiden mukaisesti, mutta kuten presidentti Niinistö totesi Tallinnassa, samalla on katsottava, mitä apua Suomi itse olisi saamassa.

Suomessa pyritään keskeisissä ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksissä mahdollisimman laajaan poliittiseen yhteisymmärrykseen. Kun yksiselitteistä ja suoraa ulkopolitiikan johtamis- ja päätöksentekojärjestelmää ei enää ole, linja on luotava keskustelujen kautta.

Tämä taas merkitsee sitä, että ennen kuin yksimielisyys on saavutettu, kukin taho tuo esiin omat mielipiteensä: kukaan ei voi yksin sanella ratkaisua. Jos tässä vaiheessa tuodaan julkisuuteen erilaisia mielipiteitä, menettelyn ainoa tarkoitus on tehdä yksimielisyyden saavuttaminen mahdollisimman vaikeaksi, mieluiten mahdottomaksi.

Tämä on vastaus kysymykseen: Mistä syviä erimielisyyksiä koskeneet väitteet oikein tulivat ja mihin niillä tähdättiin.

Mikä merkitys sitten on mahdollisesti eteen tulevia ulkopoliittisia ratkaisuja kuvaavilla sanamuodoilla, joihin usein kompromissien kautta päädytään? Kun kriisin aika koittaa, silloin ei etsitä käsiin asiakirjoja, eikä katsota, millaisia sanamuotoja niihin on joskus toisenlaisissa oloissa kirjattu.

Silloin toimitaan.