Suomen on autettava

Viikonlopun isku Kertšin siltaan ja muut Venäjän takaiskut Ukrainassa on otettu läntisessä maailmassa huojentuneina vastaan. Samalla presidentti Vladimir Putinin ongelmat kotirintamalla kasvavat nopeammin kuin vielä pari viikkoa sitten tohdittiin odottaa. Pahin on venäläisille vasta edessä.

Lännestä saatavat energiatulot ehtyvät, talouden taantuma syvenee ja tulevaisuuden näkymä on sysimusta. Maa jää jälkeen teknologisesta kehityksestä vuosikausiksi ja ajautuu nyt vääjäämättä raaka-aineen tuottajaksi Kiinalle.

Kun kotirintaman surkeuteen yhdistää eturintaman massiiviset mies- ja kalustotappiot, arviot Putinin hallinnon sortumisesta ovat yhä perustellumpia.

Vaikka Putinin hallinto kaatuisikin, tulevaisuus lännen ja erityisesti Suomen kannalta jatkuu arvaamattomana. Venäläisten valmius ymmärtää oman maansa hyökkäyssodan raakalaismaisuus ja sotarikosten raadollisuus ei hetkessä herää.

Kansan kiukku tuntuu tässä vaiheessa kohdistuvan erityisesti sodan johdon epäonnistumisiin ja siihen, että oma maa ei pärjää lännen tukemalle Ukrainalle, jota Venäjän johto on toistuvasti pilkannut epäonnistuneeksi valtioksi.

Putinin mahdollista seuraajaa ei tiedä kukaan. Armeijan mahdollisuutta vallankaappaukseen ei ainakaan vielä pidetä todennäköisenä. Oppositio on suljettu vankiloihin ja uuden kansannousun synty ei ole käsillä.

Aloittamassaan sodassa nolosti tappiolle jäänyt itänaapurimme saattaa ajautua kaaokseen, mutta olemasta se ei lakkaa. Aggressiivinen ja siipeensä saanut suurvalta on vaarallinen naapuri.

Suomen on edelleen toivottava olojen vakiintumista ja jonkinlaisen demokratian syntyä Venäjälle, mutta käytännössä meidän on jatkettava varautumistamme vieläkin pahempaan.

Itärajalle rakennettava aita on saanut sekä eduskunnasta että valtiojohdolta vahvan tuen. Sen lisäksi rajavalvontaan on asetettava lisää voimavaroja.

Tärkeintä on kuitenkin jatkaa oman puolustuskyvyn vahvistamista ja valmistauduttava Nato-jäsenyyteen tavalla, jota puolustusvoimat on jo vuosien ajan tehnyt.

Tärkeää olisi nyt tehdä kaikki voitava, jotta myös Ruotsin Nato-jäsenyys toteutuisi mahdollisimman nopeasti.

Jo Ruotsin äskeisissä parlamenttivaleissa oli havattavissa ulkopolitiikan jääminen sivuosaan.

Tämä on myös Suomen kannalta valitettavaa. Ruotsi ei voi enää jäädä Suomen selän taakse turvaan, vaan sen on pystyttävä olemaan uskottava osa pohjoismaista puolustusta.

Vaikka asiassa vahvasti profiloitunut Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğan suhtautuukin nyt Suomen jäsenyyteen Ruotsia myönteisemmin, myös länsinaapuri olisi saatava keinolla millä tahansa nopeasti läntisen sotilasliiton jäseneksi.

Muussa tapauksessa Suomi identifioituu liian vahvasti vain Baltian maihin ja Puolaan, jotka ovat kanssamme Venäjän länsinaapureita.

Näitä maita on tuettava, mutta pohjoismaisen sotilaallisen yhteistyön voimasta on pidettävä tiukasti kiinni.

Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Halla-aho (ps.) on kuitenkin oikeassa todetessaan, ettei omaa jäsenyyttä voi viivyttää Ruotsia odottamalla (MT 7.10).

Silti Suomen on pyrittävä vaikuttamaan myös Turkkiin Ruotsin Nato-jäsenyyden edistämisessä. Olennaista on tähdentää pohjoismaisen linnakkeen merkitystä koko sotilasliitolle.

Viime kädessä asia on Yhdysvaltain presidentin Joe Bidenin ja hänen hallintonsa käsissä. Turkki ja Unkari eivät kykene asiaa loputtomiin viivyttämään.

Silti odottavan aika on pitkä.

Ruotsin asia on nyt myös Suomen. Tukholma tarvitsee tukeamme.