Unkarin Orbán on pieni ongelma kaoottisen Ranskan ja ryhdittömän Saksan rinnalla

Saksan liittokansleri Olaf Scholz (vas.) yrittää epätoivoisesti pitää kolmen puolueen hallituksensa kasassa ja Ranskan presidentti Emmanuel Macron yrittää epätoivoisesti saada kasaan edes jollain tavalla toimintakykyisen hallituksen.  Kuva: Lewis Joly

Saksalainen Ursula von der Leyen ei ollut huono komission puheenjohtaja. Hän lisäsi EU:n kansainvälistä painoarvoa ja piti unionin pakan kasassa poikkeuksellisissa kriiseissä.

Seitsemän lapsen superäidin keskitettyä ja vähemmän läpinäkyvää hallintotapaa arvosteltiin, mutta se oli lopulta kuitenkin vain yksi Brysselin kuplassa kilisevien vesilasien monista myrskyistä. Siksi oli hyvä, että palomuuri laitaoikeistoon piti ja EU-parlamentin maltilliset keskiryhmät valitsivat von der Leyenin toiselle viisivuotiskaudelle selvin lukemin.

Näinä aikoina jatkuvuus on arvo sinänsä. Sitä tarvitaan, kun Ukrainan kyky torjua Venäjän vyörytystä heikkenee uhkaavasti ja kun ensi vuoden alusta lähtien Yhdysvaltoja johtaa hyvin todennäköisesti Donald Trump yhdessä arvaamattoman perintöprinssinsä J.D. Vancen kanssa.

Kokonaan toinen asia on, pystyykö von der Leyen lunastamaan kaikki loputtoman runsaudensarven lupaukset, joita hän parlamentin eri ryhmille jakeli. Se, tuleeko karvaita pettymyksiä enemmän kuin myönteisiä yllätyksiä, selviää vasta tuonnempana.

EU:n todelliset akuutit ongelmat ovat nyt Pariisissa ja Berliinissä. Suurten mahtimaiden vetovastuuta tarvittaisiin nykyisessä geopoliittisessa tilanteessa kipeämmin kuin ehkä koskaan toisen maailmansodan jälkeen. Huutoon ei kuitenkaan vastata kummastakaan pääkaupungista.

Ranskassa on itsetietoinen johtaja ilman kansaa, ja Saksassa kansalla ei ole kunnollista johtajaa.

Emmanuel Macronin Eurooppa-visioita on viime vuosina ihasteltu. Hän on sanoittanut taitavasti sen, mihin suuntaan ja miten EU:n pitäisi muuttuneessa maailmassa mennä. Ranskan presidentin on kuitenkin vaikea uudistaa Eurooppaa uskottavasti, kun ranskalaiset ovat menettäneet uskonsa hänen kykyynsä uudistaa ja johtaa Ranskaa.

Riskejä kaihtamattomana poliittisena pelurina tunnettu Macron pelasi väärin julistaessaan katkeran EU-vaalitappionsa jälkeen Ranskaan ennenaikaiset vaalit. Palomuuri laitaoikeiston suuntaan piti, mutta keinot, joilla se varmistettiin, olivat epätoivoisia. Nyt Ranskaa ravistelee kaikkien aikojen poliittinen kaaos.

Ajatus siitä, että EU ryhdistäytyisi ennen Trumpin paluuta nimenomaan Ranskan johdolla, pitää unohtaa. Katseet on kohdistettava Berliiniin. Kovin pitkään ei siihenkään suuntaan kuitenkaan tarvitse katsella ennen kuin selviää, että Saksa on käpertynyt kyyryyn tuijottamaan huppu päässä omaa napaansa.

Karuin esimerkki tästä on maan ensi vuoden budjetti. Sen laatiminen oli vähällä kaataa liittokansleri Olaf Scholzin hallituksen. Pahin ei tapahtunut, mutta lopputulos on huolestuttava. Vauras ja vahva Saksa leikkaa omaa tukeaan Ukrainalle useilla miljardeilla juuri silloin, kun sitä ei missään tapauksessa pitäisi tehdä.

Syy leikkauksiin on velkaa ja vajetta neuroottisesti pelkäävälle maalle tyypillinen. Scholzin hallitus yrittää painostaa muita EU-maita tekemään enemmän Ukrainan hyväksi.

Venäjää vastaan taistelevat ukrainalaiset tarvitsevat mahdollisimman nopeasti mahdollisimman järeän sotilaallisen ja taloudellisen tukivyörytyksen lännestä. Vain sillä turvataan rauhanratkaisu, joka on siedettävä Ukrainalle ja koko Euroopan turvallisuudelle.

Nyt rauhanaloite luisuu Moskovan, Pekingin ja uhkaavasti trumpilaistuvan Washingtonin muodostamaan Bermudan kolmioon, jossa Unkarin Viktor Orbán häärii juoksupoikana.

Orbánia ei pysäytetä EU:n lapsellisilla kokousboikoteilla eikä komission puheenjohtajan pontevilla parlamenttipuheilla. Unkarin johtajan sooloilu menettää merkityksensä vain, jos EU ja sen mahtimaat todella ottavat vetovastuun ja tekevät kaiken tarvittavan, Venäjän voiton estämiseksi.

Valitettavasti kaoottisesta Ranskasta ja ryhdittömästä Saksasta ei tähän ole. Ei välttämättä pitkään aikaan.