Eurooppa ei enää voi sanoa kaikille avosylin tervetuloa, mutta nyt ei myöskään pitäisi sortua sanomaan liian tylysti tervemenoa

Pääministeri Petteri Orpo (kok.) keskusteli ruotsalaisen virkaveljensä Ulf Kristerssonin (vasemmalla) kanssa ennen pakolaispolitiikkaan keskittyneen EU-huippukokouksen alkua Brysselissä. Kuva: SIERAKOWSKI FREDERIC

Henki ei ole pelkästään muuttunut. Se myös haisee ikävästi. Näin on, kun katsoo, miten EU:ssa nykyisin lähestytään 27 maan unionin sisäistä koheesiota koettelevia pakolaisongelmia.

Haasteissa ja niihin vastaamisessa on maantieteellisiä vivahde- ja aste-eroja. Yksi koko ajan kärjistyvä ongelma kuitenkin myös yhdistää: kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita ei pystytä nopeasti ja tehokkaasti palauttamaan lähtömaihinsa.

Vain yksi viidestä kielteisen päätöksen saaneesta palaa kotimaahansa. Liian moni jää useiden hakuyritysten jälkeen lopulta paperittomana roikkumaan EU-alueelle.

Suomen ja Puolan erityisongelmana on välineellistetty maahanmuutto. Venäjä vasalleineen lietsoo kaaosta rahtaamalla EU-rajoille turvapaikanhakijoita, joista vain harvat ovat oikeutettuja kansainväliseen suojeluun.

Erityisesti Puolassa on jouduttu turvautumaan koviin otteisiin. Pääministeri Donald Tusk ilmoitti alkuviikosta, että turvapaikkahakemusten käsittely lopetetaan maan Valko-Venäjän vastaisella rajalla toistaiseksi kokonaan.

Suomi sulki Venäjän vastaisen rajansa vastaavin seurauksin heinäkuussa uudella rajaturvallisuuslailla. Oikeusoppineiden mielestä Suomi ja Puola rikkovat EU-lakeja ja kansainvälisiä sopimuksia.

Italiassa pääministeri Giorgia Melonin hallitus pyrkii siirtämään ison osan turvapaikkahakemusten käsittelystä ja kielteisen päätöksen saaneista Albaniaan perustettaviin keskuksiin. Hollannissa harkitaan vastaavaa Ugandan kanssa.

Saksa turvautuu tiukkoihin rajatarkistuksiin ja yrittää näin vauhdittaa palautuksia. Erityisesti afganistanilaisten tulijoiden kanssa tässä on myös onnistuttu.

Turvapaikkapolitiikka, käytännössä sen kiristäminen, oli EU-johtajien viime viikon huippukokouksen keskeisin aihe. Palautuksia on tarkoitus lisätä ja nopeuttaa keinoja kaihtamatta. Samaan aikaan tosin todetaan, että kaiken pitää tapahtua lakeja ja sopimuksia noudattaen.

Lähtömaita aiotaan entistä pontevammin taivutella ottamaan vastaan kansalaisiaan. Vipuvarsina hyödynnetään kehitysapua, kauppasuhteita ja viisumipolitiikkaa. Rumasti sanottuna kyse on kiristämisestä.

EU:n ulkopuolelle sijoitettavat turvapaikkakeskukset ovat yksi keino. Huippukokouksessa pohdittiin myös voitaisiinko kansainvälistä suojelua tarjota turvallisiksi määritellyissä kolmansissa maissa. Kaikissa näissä malleissa on huomattavia tehokkuuteen ja hyväksyttävyyteen liittyviä ongelmia.

Erilaisten toimenpiteiden laillisuudesta on tarkoitus huolehtia yksinkertaisesti niin, että EU:n turvapaikkakäytäntöjä määrittelevää lainsäädäntöä muutetaan ja kansainvälisiin sopimuksiin haetaan uusia tulkintoja. Jäsenmaat peräävät komissiolta tässä suhteessa nopeita uusia esityksiä.

Lisäksi EU:n uuden turvapaikka- ja maahanmuuttosopimuksen toimeenpanoa halutaan aikaistaa, vaikka Itä-Euroopan maat torjuvat sopimukseen kuuluvan vaatimuksen pakolaistaakan tasaisemmasta jakautumisesta jäsenmaiden kesken.

Suomen ja Puolan jyrkät toimenpiteet otetaan myös suurennuslasin alle. Jäsenmaiden Eurooppa-neuvostossa tiukkaa linjaa katsotaan läpi sormien, koska tilanne itärajoilla on poikkeuksellinen. Se ei kuitenkaan poista toimiin liittyviä oikeudellisia ongelmia.

Vuoden 2015 pakolaiskriisin alkumetreillä puhuttiin uudenlaisesta ”tervetulokulttuurista”. Nyt EU on siirtymässä kovaa vauhtia kohti ”tervemenoakulttuuria”. Voimavarat keskitetään siihen, että hakijoita tulisi mahdollisimman vähän EU-alueelle ja että kaikki, jotka eivät suojelua tarvitse, saadaan passitettua nopeasti pois.

EU:n sisäisen koheesion kannalta tämä on välttämätöntä. Eurooppa ei kuitenkaan saisi kylmän realistisissa operaatioissa unohtaa arvopohjaansa.