Maakuntien tärkeää tuntea vahvuutensa

Ruuantuotanto painottuu Suomessa vahvasti läntisiin maakuntiin. Luonnonvarakeskuksen (Luke) mukaan selvä ykkönen on Varsinais-Suomi, jonka maatiloilta lähti viime vuonna tuotteita markkinoille lähes 500 miljoonan euron arvosta (MT4.11.).

Yli 300 miljoonan euron tuotantoon ylsivät maakunnista myös Etelä-Pohjanmaa ja Pohjois-Pohjanmaa. Vahva maitomaakunta Pohjois-Savo yltää 269 miljoonalla eurolla Luken listauksen neljänneksi.

Maataloustuotannon arvo ilman tukia oli Suomessa viime vuonna yhteensä 3,3 miljardia euroa. Summa on yksinkin suuri mutta moninkertaistuu jalostuessaan elintarvikkeiksi kuluttajalle ja työpaikoiksi koko ruokaketjuun.

Muutamasta kärkimaakunnasta huolimatta maatalous ja sen merkitys jakautuvat Suomessa maantieteellisesti laajalle alueelle. Rahalla mitattuna kolme suurinta maatalousmaakuntaa tuottavat vain reilun kolmasosan koko maan tuotannosta. Tehtävää jää siis muillekin.

Raha on monessa asiassa hyvä mittari, mutta yksin käytettynä se voi johtaa tarkastelijan harhaan. Maakuntien maatalouden tuotantoeroja selittääkin eniten maakunnan koko ja se, paljonko maakunnassa on peltoa.

Ei siis ole ihme, että läntisen Suomen peltoalueilla maataloustuotanto on Itä- ja Pohjois-Suomen metsäisiä maakuntia suurempaa. Vertailu ei tee Itä- ja Pohjois-Suomen maataloudesta vähempiarvoista eikä toisaalta kerro mitään tuotannon tehokkuudesta.

Ei ole syytä epäillä, etteikö omalla maataloudella olisi merkitystä esimerkiksi Päijät-Hämeelle, Kainuulle tai Lapille, vaikka ne tuotannon arvolla mitattuna jäävätkin kauas tilastokärjestä.

Pienen tilakoon Etelä-Savossa on taas keskitytty luomu- ja erikoistuotantoon. Jos tuotannonarvo suhteutetaan peltohehtaareihin, maakunta ohittaa esimerkiksi Varsinais-Suomen ja kolkuttelee vertailun kärkisijoja.

Vahvat tuotantoalueet ovat tärkeitä koko Suomen maataloudelle. Ne ovat synnyttäneet keskelleen tehokasta elintarvikejalostusta sekä maataloutta palvelevaa kone- ja tarviketeollisuutta.

Myös muilta toimialoilta tunnettu tosiasia on, että osaamiskeskittymät luovat vahvuutta koko toimialalle. Kotimaisen ruuantuotannon kannalta tällä on erittäin suuri merkitys eurooppalaisen ja edelleen maailman laajuisen kilpailun lisääntyessä.

Koko maan tuotanto luo kuitenkin sen perustan, jonka varassa osaaminen ja kilpailukyky kehittyvät. Siksi on ratkaisevaa huolehtia, ettei alan vaikea taloustilanne johda kokonaistuotannon laskuun.

Ruuantuotannossa – samoin kuin biotaloudessa laajemminkin – maakunnille on tärkeää tunnistaa omat vahvuutensa ja uskaltaa myös reilusti hyödyntää niitä. Vuosituhannen vaihteen it-buumi sieppasi monet maakunnat mukaansa niin, että oma perinteinen tuotanto lähes unohtui.

Suunta on onneksi muuttunut. Maakunnan vahvuuksia voi varsin luotettavasti kartoittaa katsomalla ulos ikkunasta. Jos sieltä näkyy peltoja ja metsiä, niitä tuskin on järkevää sivuuttaa maakunnan kehityshankkeissakaan.

Suomen maakunnista parhaiten tämä lienee havaittu Etelä-Pohjanmaalla. Kun on päätetty, että ruoka on tärkeää, sitä myös puolustetaan porukalla. Tulosten luulisi kelpaavan esimerkiksi muillekin.

Maakuntien keskinäisellä kilvoittelulla on Suomessa pitkät perinteet. Siksi ei ole ihme vaan pikemminkin mainio asia, että lähes jokainen maakunta on ehtinyt vuorollaan julistautua ”ruokamaakunnaksi”.

Jokaisella on myös ollut julistukselleen painavat perusteet. Vahva ruokakulttuuri voikin rakentua ainoastaan sen varaan, että kulttuurin tekijät uskaltavat olla ylpeitä työstään.

Suomea ei maailmalla tunneta vielä erityisesti rikkaasta ruokakulttuuristaan. Monet meneillään olevat vientihankkeet voivat tätä kuvaa hyvinkin muuttaa.

Maakuntien terve kilvoittelu luo vienninkin menestykselle hyvän pohjan, mutta myös yhteistyötä tarvitaan. Onnistumista mitataan tulevaisuudessa toivottavasti kilojen ja eurojen sijasta suomalaisen tuotteen kilohinnalla.