Vanhuspalvelujen laatu mittaa yhteiskunnan sivistystä ‒ keskittäminen tuo vain näennäisiä säästöjä

Simo Salmi ja Voitto Yli-Nikkilä auttavat toisiaan kauppareissuilla. Kuva: Pasi Leino

Vanhustenhoidon surkea tilanne on ikuisuuskysymys, joka nousee keskusteluun vain kun räikeitä epäkohtia käy ilmi. Viimeksi näin kävi vuonna 2019, kun hoivakotien toimintaan puututtiin järein viranomaistoimin. Sen seurauksena edellinen Sanna Marinin (sd.) hallitus päätti ympärivuorokautisten vanhuspalvelujen hoitajamitoituksen kasvattamisesta. Tavoiteltua 0,7 hoitajan tasoa kuitenkin lykättiin vaalikauden loppuun ja Petteri Orpon (kok.) hallitus päätti ensi töikseen siirtää tavoitteen saavuttamisen vuoteen 2028.

Laitoshoidossa hoitajamäärä on asiantuntijoiden mukaan kuitenkin noussut selvästi viime vuosina ja pahimmat ongelmat hoidon laadussa ovat korjaantuneet. Parantuneen laitoshoidon kääntöpuoli kuitenkin on hoidon keskittäminen isompiin yksiköihin ja hoitajien siirtyminen kotihoidosta laitoshoitoon. Professori Teppo Krögerin mielestä kysymys on hölmöläisten peiton jatkamisesta. Samaan aikaan kun vanhustenhoidon henkilöstömitoitusta on nostettu, palvelujen saatavuus on heikentynyt. (MT 24.11.) Kröger toimii Jyväskylän yliopistossa Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikön johtajana.

Lähes kaikki ihmiset haluavat asua kotonaan mahdollisimman pitkään. Kotihoito on myös tuntuvasti laitoshoitoa edullisempaa yhteiskunnalle. Tästä huolimatta kotihoidon määrä laski ensimmäistä kertaa seuranta-aikana THL:n tuoreimmassa tilastossa. Joko ikäihmisten kunto on yhtäkkiä parantunut, tai sitten palvelujen saatavuus on heikentynyt. Jälkimmäisen puolesta puhuu, että palvelujen tarve kasvaa nyt vauhdilla, kun sotien jälkeen syntyneet suuret ikäluokat lähestyvät 80 vuoden ikää. Krögerin mukaan kyse on hoivaköyhyydestä. Ihmiset ei saa lainkaan tai riittävästi tarvitsemaansa apua.

THL:n tutkimuksen mukaan vuonna 2020 kotihoitoa tarvinneista lähes 40 prosenttia piti saamiaan palvelujaan riittämättöminä. Toisen THL:n tutkimuksen mukaan vanhuspalveluiden asiakkaat ovat pääosin kuitenkin tyytyväisiä saamiinsa palveluihin. THL:n johtavan asiantuntijan Sari Kehusmaan mukaan suomalaisten vanhusten elämä on kansainvälisessä vertailussa kokonaisuutena hyvää. Sota-ajan lapset ovat elämänsä varrella todistaneet Suomen nousua köyhästä kehitysmaasta pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi. He eivät myöskään valita herkästi. Monet ikäihmiset, kuten MT:n jutussa haastatellut Simo Salmi ja Voitto Yli-Nikkilä, pärjäävät toistensa tuella.

Vanhustenhoidossa on kaksi isoa ongelmaa: rahapula ja työvoimapula. Kumpaankaan ei ole helppoja ratkaisuja. Ongelmia pahentaa vielä pitkään jatkunut maan sisäinen muuttoliike. Hoidon tarpeessa olevat ikäihmiset asuvat usein maaseudulla kaukana isoista keskuksista. Heidän sukulaisensa ja hoitajat taas keskittyvät isompiin keskuksiin. Rahapulan kanssa taistelevat hyvinvointialueet yrittävät ratkaista ongelmaa lakkauttamalla toimipisteitä ja keskittämällä palveluja keskuksiin. Näennäiset säästöt kuitenkin usein lisäävät kustannuksia, kun ihmiset eivät saa etäisyyksien takia tarvitsemiaan palveluita ja päätyvät sairaala- tai laitoshoitoon.

Yhteiskunnan sivistystasoa mitataan sillä, miten se kykenee ja haluaa pitää huolta vanhuksistaan. Uusi teknologia ja etäyhteydet auttavat tehostamaan palveluita mutta eivät ratkaise ongelmia. Suomen nykyinen ikärakenne edellyttää, että työikäiset tinkivät omasta elintasostaan ikääntyneiden arvokkaan vanhuuden turvaamiseksi. Valtiovarainministeri Riikka Purra (ps.) on jo väläyttänyt verojen korottamista. Hyvinvointialueiden verotusoikeus kohdentaisi tulot suoraan sote-palveluihin ja mahdollistaisi aidon demokraattisen päätöksenteon niiden tasosta.