Porukalla kohti supervanhuutta
Yhteisöllisyydellä, yhdistyksillä ja sosiaalisella aktiivisuudella voi olla yllättävän suuri merkitys hyvinvoinnille.
Aivotutkimuksessa supervanhuksilta löytyi yhteisenä keskeisenä piirteenä seurallisuus. Kuva: Johanna Kokkola1.2.202620:30
Kuinka moneen yhdistykseen kuulut? Entä kuinka moneen yhdistykseen jälkikasvusi kuuluu? Yhdistykset ovat olleet meille suomalaisille valtava voimavara yli sata vuotta. Niiden avulla on vapaaehtoistoimin rakennettu hyvinvointiyhteiskuntaa, huolehdittu omasta asuinseudusta ja pystytetty hienoja taloja.
Jostain syystä vapaaehtoinen yhdistystoiminta ei enää innosta nuoria samalla tavalla kuin ennen. Ennen oli jokseenkin itsestäänselvyys, että seuraava polvi otti koppia, jotta yhdistysten toiminnan jatkuvuus saatiin varmistettua. Tällä hetkellä en tiedä omasta lähipiiristäni yhtään harrastusyhdistystä, jossa ei olisi ongelmia löytää vastuuhenkilöitä. Uusia puheenjohtajia, sihteereitä ja rahastonhoitajia koetetaan kysellä vuosikokouksissa toistuvasti.
Loppusyksyllä mieleeni painui tutun urheiluseuran tiedote ilmoitustaululla: Tervetuloa seuran viimeiseen kokoukseen. Ei siis vuoden viimeiseen, vaan viimeiseen ikinä.
Pohdimme taannoin metsänomistajien porukalla, miksi nuoria on niin vaikeaa houkutella mukaan ja mitä kaikkea yhdistystoiminta on meille antanut.
Nuorison kiinnostuksen puutteeseen emme keksineet muita kuin hyvin yleisiä syitä: haluttomuus sitoutumiseen ylipäänsä. Kiire ja työelämän paineet. Miksi käyttää aikaa ja vaivaa sellaiseen, mistä ei makseta rahaa? Ehkäpä listaan on lisättävä sukupolvien välinen kuilu; moni yhdistys mielletään eläkeläisten pelikentäksi.
Saamapuolen luetteloon mahtui ilahduttavan paljon tärkeitä asioita. Vertaistukea vaikeassa elämäntilanteessa, neuvoja omaisuudenhoitoon, vinkkejä käytännön töihin ja mieleen painuneita reissuja mukavassa seurassa. Leskeksi jäänyt oli löytänyt yhdistystoiminnasta puolison. Mutta ennen kaikkea: ystäviä.
Kannattaa pitää yhdistyksistä ja ystävistä huolta.
On hämmentävä yhtälö, että samaan aikaan, kun ihmiset kärsivät yhä enemmän yksinäisyydestä, yhdistystoiminta riutuu henkitoreissaan. Ruutujen ääreen nauliutunut nuoriso kaipaisi herättelyä oikeaan elämään.
Terveydenkin näkökulmasta sosiaalisesta elämästä kannattaisi pitää huolta. Helsingin Sanomat kirjoitti hiljattain aivotutkimuksesta, jossa oli selvitetty, miksi osalla ihmisistä aivot eivät näytä rappeutuvan tavanomaiseen tapaan. Kun aktiivisten ja hoksaavaisten yli 80-vuotiaiden supervanhusten aivoja oli tutkittu, ne olivat hämmästyttävän hyvässä kunnossa – kuin nuorten aivot.
Aivoterveyttä edistävät hyvä uni, ravinto ja riittävä liikunta. Aivoja kannattaa myös jumpata vaikkapa pulmanratkaisun, lukemisen tai musiikin keinoin. Supervanhuksia yhdisti kuitenkin yksi keskeinen piirre: seurallisuus. Kuulostaa loogiselta, sillä esimerkiksi kuorolauluharrastuksen myönteisistä vaikutuksista on tiedetty jo pitkään.
Kannattaa siis pitää yhdistyksistä ja ystävistä huolta jo ihan itsekkäistä syistä. Lähtekäämme yhteistuumin kohti supervanhuutta!
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
