Korput ovat perinnepullaa

Korppu oli ennen vanhaan erittäin käytännöllinen tapa säilyttää pullaa syömäkelpoisena pitkiäkin aikoja. Pullaa ei haettu kaupasta, mutta hiivaa sentään haettiin, samoin sokeria sekä pullaan sopivia jauhoja, jos oma pelto ei sellaista satoa tuottanut.

Korppu ei ollut mitä tahansa pullaa vaan varta vasten kuivattavaksi tarkoitettua. Mummuni tapasi leipoa korppupullan sileiksi pitkoiksi, kun tuoreena tarjottavat letitettiin. Pikkupullista en juuri muista korppuja kuivatetun.

Korppujen taikinaan käytettiin hiukan enemmän rasvaa kuin tavalliseen pullaan, ja hiivaakin taisi olla vähän runsaammin. Jauhoja sen sijaan käytettiin vähemmän, eikä taikinaan vaivattu vahvaa sitkoa. Siten korpuista saatiin mureita.

Tärkeä asia hyvien korppujen onnistumisessa oli, että pulla kuivattiin tuoreeltaan. Heti kun pitkot olivat sopivasti jäähtyneet, ne siivutettiin parin sentin paksuiksi viipaleiksi, jotka vielä puolitettiin ylä- ja alapuoleksi. Pellille ladotut korput laitettiin uunin jälkilämpöön kuivumaan. Muutamien tuntien kuluttua enemmän tai vähemmän väriä pintaansa saaneet herkut olivat valmiita.

Oikein vanhaan aikaan korput olivat vieras­varaa, ”kastettavaa”, jota sitten kahvissa pehmitettiin. ”Korppu oikein päin ja korppu nurinpäin, siinä on jo kahta lajia”, arvioi muuankin emäntä tarjoilun monipuolisuutta aikana jolloin ”seitsemän sorttia” oli vierastarjoilun normi.

Nykyään mureimmat korput löytyvät valmiina kaupan hyllystä. Ainoa vaikeus on miettiä, valitako sokeri- vai kaneliversio.