Herttua herkutteli silakalla, linnan työväki sai tyytyä mätiin – joidenkin raaka-aineiden arvostus on keskiajan jälkeen kääntynyt päälaelleen

Nykyisen Suomen alueella ei keskiajan linnoissa paljoa kuninkaallisia nähty, ja varsinaista hovia täällä pitivät vain Juhana-herttua ja Katariina Jagellonica 1560-luvulla Turun linnassa. Arkistokuva. Kuva: Kari Salonen

Keskiajalla ihmisen sääty näkyi kaikessa, sillä kunkin aseman katsottiin olevan Jumalan tahdon tulosta. Ihmisten välinen hierarkia näkyi jopa keskiaikaisessa linnassa siinä, mitä kukakin sai syödäkseen, kertoo Turun yliopiston kasvatustieteiden laitoksen väitöskirjatutkija, kirjailija Elise Pihlajaniemi.

Keskiaikaisessa linnassa parasta pöytäänsä saivat kuninkaalliset, jos heitä sattui linnassa olemaan. Nykyisen Suomen alueella ei keskiajan linnoissa paljoa kuninkaallisia nähty, ja varsinaista hovia täällä pitivät oikeastaan vain Juhana-herttua, josta myöhemmin tuli Ruotsin kuningas Juhana III, ja puolisonsa Katariina Jagellonica 1560-luvulla Turun linnassa.

”Kun herttua oli paikalla, hänen pöydässään oli aikakauden upeimpia herkkuja, kuten marsipaania” Pihlajaniemi kuvailee.

Tavallisesti Turun linnan hierarkialtaan ylimmässä pöydässä kuitenkin istui linnanpäällikkö. Pihlajaniemi kertoo, että keskiajan linnoissa kautta Euroopan korkeimmissa pöydissä syötiin lihapainotteisemmin kuin alemmissa pöydissä, koska rahvaan vatsojen ei katsottu pystyvän sulattamaan tuhtia liharuokaa.

Linnanpäällikkö sai nauttia liharuokien lisäksi tuoretta kalaa linnan omasta kalalammesta sekä hienoja tuontituotteita, kuten reininviiniä, viinirypäleitä ja viikunoita.

Keskiaikaisessa linnassa puuro oli perusruokaa sotilaiden pöydässä ja väenpöydässä sillä erotuksella, että sotilaiden puurossa saattoi olla lihaisia sattumia. Kuva Turun linnan näyttelystä 1963. Kuva: Keijo Hakanen/ Turun kaupunginmuseo

Leipä yleistyi nykyisen Suomen alueella vähitellen keskiajan mittaan, sillä leivontaan sopivien jauhojen valmistus edellytti myllyjä. Tavallinen kansa mutusti vielä monta vuosisataa keskiajan jälkeen ensisijaisesti karkeista ryyneistä tai kokonaisista jyvistä keitettyä puuroa, Pihlajaniemi lisää.

Keskiajalla hienointa leipää oli kaikkein vaaleimmista jauhoista valmistettu. Toisin sanoen ylhäisissä pöydissä syötiin nykymittapuilla pullaleipää, kun taas alempiin pöytiin katettiin tummempaa, ja samalla kuitupitoisempaa, leipää.

Linnanpäällikön pöydän jälkeen hierarkiassa seuraavaa pöytää kutsuttiin sotilaiden pöydäksi. Heidän leipänsä oli hieman tummempaa kuin linnanpäälliköllä ja viinin sijaan pöydässä oli olutta. Lihaakin he saivat, mutta eivät niinkään kokolihana, vaan lihaisina sattumina keitoissa ja puuroissa.

Viljatuotteiden, kalan ja lihan lisäksi keskiajan ruokapöytään mahtui Pihlajaniemen mukaan myös kasviksia, erityisesti naurista ja härkäpapua. Monet kasvikset ja marjat olivat kuitenkin enemmän mausteen ja lääkkeen asemassa kuin varsinaisena ruokana.

Linnan arvojärjestykseltään alinta pöytää kutsuttiin väenpöydäksi, jossa istui yleensä suunnilleen saman verran porukkaa kuin sotilaiden pöydässä. Väenpöydässä istuivat he, joiden tehtävänä olivat linnan suorittavat työt.

Heidän ruokansa, ja samalla palkkansa, oli Pihlajaniemen mukaan puuro- ja vellipainotteista.

”Väenpöydässä leipä oli tummaa ja proteiininlähteenä toimivat edulliset kalat, herneet, linssit ja pavut”, Pihlajaniemi kertoo.

Nykypäivän vinkkelistä saattaa tosin kuulostaa erikoiselta, miten vedenelävien arvostus on kääntynyt päälaelleen vuosisatojen aikana. Esimerkiksi Juhana-herttuan aikaan herttua itse herkutteli silakalla ja voudinpöydässä mutustettiin silliä sekä kuivattua norjalaista kalaa. Alemmassa väenpöydässä puolestaan saatiin tyytyä mätiin ja loheen.

Keskiajalla katolinen kirkko näkyi ruokapöydässä, sillä lukuisina paastopäivinä oli syytä pidättäytyä lihatuotteista. Kuvituskuvassa keskiaikainen Laitilan kirkko. Kuva: Tuomo Kesäläinen

Oluen vahvuus oli keskiajalla yksi merkki henkilön sosiaalisesta asemasta. Väenpöydässä tarjoiltu olut oli korkeintaan nykyisen kotikaljan vahvuista, eli alkoholia siinä oli noin yksi tilavuusprosentti. Sotilaiden pöydässä olut oli noin 2,5-prosenttista, ja linnanpäällikkö sai hörppiäkseen jopa nykyisen keskioluen vahvuista 4,5-prosenttista mallasjuomaa.

Oluenjuontiin oli sellainen käytännönläheinen syy kuin hygienia. Pelkän veden juominen oli keskiajalla usein hengenvaarallista etenkin linnan ympäristössä, jossa hääri paljon ihmisiä pienellä alueella.

Oluenvalmistus kuitenkin tappoi vedessä mahdollisesti pesineet mikrobit, Pihlajaniemi kertoo. Lisäksi olutta pystyttiin säilyttämään suuria määriä tynnyreissä, ja yksi linnan arvostetuista ammattilaisista olikin tynnyrintekijä.

Voisi kuvitella, että olutta on juotu myös siksi, että sen mausta on pidetty, Pihlajaniemi lisää.

”Ikäväähän olisi päivästä toiseen juoda jotain pahanmakuista.”