Metsällä Lerppa
Ukko-Jumalan on mainittu luoneen joutessaan taivaan ja maan, mutta suosta, kuokasta ja Jussista kerrotaan vain kare silmässä. Kukaan ei tiedä varmasti, millainen oli se maanmittari, joka tuota Jumalan luomaa maata ensikerran lohkoi laitumiksi. Tuolloin eivät kaukaiset karjamaat kelvanneet kenellekään.
Yksi tällainen jakoperä jäi kuin vahingossa miehelle, joka nyt omisti toistasataa tynnyrin-
alaa pääasiassa joutomaata. Maanmittari nimesi saannon Lerpaksi. Valtiolle jäi tuhannen hehtaaria, pääosin kangasmaata.
Tästä tilaisuudesta ei seurauksitta selvitty. Elettiin vuotta 1939, ja Lerpassa oli jo kolme savua. Pieni kylä sijaitsi suuren kirkonkylän kupeessa. Kaksi taloista oli aviossa elävien asuttamia, mutta kolmas oli poikamiehen maja.
Mies tunnettiin Arvina. Kylässä elettiin maan mehuista. Kahdessa talossa oli lehmiä ja lampaita. Arvi teki puhdetöinä rekiä ja länkiä kirkonkylän isännille.
Arvi oli viimeisen päälle metsien mies. Lintupannu ei naapureissakaan ollut tyhjänä, vaan metsopaistia syötiin päivittäin. Ei metsälintujen metsästys aina laillista ollut. Valtion metsiä valvova kävi joskus Arvia asiasta huomauttamassa, mutta ei laulanut asiasta viranomaisille. Hän tiesi, että takamailla osa elannosta oli saatava metsästä.
Ruokavalioon täytyi joskus kaataa hirvikin, ja Arvi oli se, joka tuon hollille jolkuttelevan sarvipään ampui. Lihat suolattiin ja säilöttiin naapurin vilja-aitan alle kaivettuun kellariin.
Jotenkin salakaadoista oli tihkunut tietoja kirkonkylään asti. Oli onni onnettomuudessa, että Arvi oli pari vuotta siteen nikkaroinut kelkan nimismiehen kakaroille. Ei se tutuksi tullut mies Arvia heti peräänkuuluttanut hirvien ampumisesta.
Kesällä 1939 virkavallalle tuli muuta mietittävää. Radiosta röykytettiin sotaisia uutisia päivät pitkät, eikä salakaadoille jäänyt aikaa uhrattavaksi.
Arvi päätti, että jos siitä uhosta sota syttyy, niin vilja-aitan kellariin ei tulevana talvena tarvitse jäätä kerätä. Yksi kaadetaan vielä suolattavaksi. Jos vaikka Lerpasta lähtee miehet sotimaan, niin on talven tarpeeksi hirvenlihaa, eivätkä akat ja kakarat näänny nälkään.
Oli kuulas lauantainaamu. Arvi tiesi, että kaksi hirveä lymysi Lerppalammen tuntumassa. Aikainen aamu oli vaiti, aurinko teki uutta päivää. Hirviä oli kaksi juomassa purosta. Ensimmäisellä yrityksellä naarashirvi haistoi Arvin jo kaukaa. Odotus kuitenkin palkittiin ja lopulta sarvipää saatiin saaliiksi, vaikka sitä pitikin ampua kahdesti. Jostain kumman syystä nimismies tuli Arvin mieleen sarvipäätä suolistaessa.
Kelokodalla pidettiin saunailtaa. Naapurin kanssa vedettiin navetan takana nahka hirvestä ja listittiin lihat. Ikkunattomassa vilja-aitassa lihat leikattiin petromaksin valossa. Mutta siinä vaiheessa, kun lihat piti suolata, sammui petromaksi ja oli pakko avata aitan ovi.
Olisi jäänyt Arvilta ovi avaamatta, jos hän olisi tiennyt, että pahat aavistukset osuivat nyt oikeaan. Nimismiehen auto jarrutti, kun hän näki tutun miehen aitan oviaukossa. Eivät herrat autosta nousseet. Ikkuna avautui ja Arvilta kysyttiin, mitä mies pimeässä aitassa puuhaa.
”Mitä se, minä suolaan tässä hirvenlihoja”, Arvi sanoi.
Sekös herroja nauratti.
”Älä valehtele”, nimismies sanoi. Tule käymään kodassa, kun oot lihat suolannut.
Herrat jatkoivat matkaa. Arville jäi arvoitukseksi, otettiinko hänen todenpuhumisensa herrojen autossa vain hyvänä huulena. Ainakaan asiaan ei sen koommin palattu.
Mertsi Vähäkainu
Veteli
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
