Heinähommia huvin vuoksi

Jouko Rikkinen pitelee kädessään timoteita (vasemmalla) ja ja nurmipuntarpäätä. Markku Vuorikari Kuva: Viestilehtien arkisto

Niittyräpelö. Voiko hellyttävämpää heinää olla? Sen suuret sydämenmuotoiset tähkylät värisevät heikossa tuulenvireessä. Harmi vain, että kasvi viihtyy Suomessa ainoastaan Ahvenanmaalla ja lounaissaaristossa.

Heiniin perehtyminen on siis parasta aloittaa kaikkein yleisimmistä lajeista. Puuhassa auttaa tuore tunnistusopas heinille ja saroille. Helsingin yliopiston kasvitieteen professorin Jouko Rikkisen kokoama opas on ensimmäinen lajiaan Suomessa.

Taivaalta tiputtelee vettä, mutta Rikkinen ei ole moksiskaan. Vaihtelevat kelit kuuluvat kasvitutkijan työhön.

Rikkinen on valinnut kohteeksi Annalan kartanon Helsingissä. Pihapiirin niityiltä puskee jos jonkinlaista kortta. Ensimmäisenä professori syöksyy koiranheinän kimppuun. Nimi tulee röyhystä eli kukinnosta, joka on alkukesästä tassunmuotoinen.

Hyvänä rehukasvina tunnettu koiranheinä on kulkeutunut Suomeen ihmisen mukana, kuten monet muutkin heinät.

Korret mökkitien laidalla ovat ihmiselle elinehto, sillä ravintomme pohjautuu heinäkasveihin. Ne maistuvat eläimille ja huojuvat pelloilla jalostettuina viljoina.

Joskus heinistä on harmia. Uutta taimikkoaan varjeleva metsänomistaja saattaa päästää ilmoille muutaman ärräpään. Saatikka sitten viljelijä, jonka pellolla mellastaa juolavehnä.

Sarat puolestaan ovat tärkeitä kasveja turpeen muodostumisen kannalta. Suomessa kasvaa noin 150 heinälajia ja liki 90 saralajia. Ne kaikki lisäävät luonnon monimuotoisuutta.

Juhannuksen tienoo on oivallista aikaa tunnistaa kukkivia heiniä. Ilman kukintoja homma menee turhan vaikeaksi.

Rikkinen poimii käteensä muutaman puikulakukintoisen heinän.

”Kaikki tämmöiset ovat timoteitä ihmisille.”

Tarkkaan ottaen professorin kourassa huojuvat nurmipuntarpää ja näin alkukesästä vielä astetta heiveröisempi nurmitähkiö eli timotei. Jälkimmäisen jäykkä korsi kutsuu pujottamaan siihen metsämansikoita.

Timotein jalostus rehukasviksi alkoi jo 1700-luvulla.

Rikkisen puheessa vilisee tähkiöitä, vihneitä ja kaleita. Kasvinosien kertaamisessa on turvauduttava tunnistusoppaaseen.

Rikkinen on tehnyt hyvää työtä, sillä kirjan kuvat ovat tarkkoja ja monipuolisia. Kustakin heinästä on monta kuvaa tunnistamisen helpottamiseksi.

Jos heinän henkilöllisyys jää yhä mysteeriksi, tunnistusapua voi etsiä verkkopalvelusta www.helsinki.fi/pinkka.

Rikkisen alullepanemassa Pinkassa on yli 40 000 valokuvaa runsaasta 2 000 eliöstä tai eliöryhmästä.

”Tunnettekos tämän?” Rikkinen hihkaisee. ”Nämä ovat niitä perkeleen pooia.”

Professori viittaa metsä- ja kasvitieteilijöille pakolliseen lajitunnistustenttiin, jossa opiskelijat tuskailevat Poa-sukuisten heinien kanssa.

Nytkin hänellä on kädessään kaksi eri nurmikkalajia, jotka näyttävät maallikon silmään identtisiltä.

Joskus tunnistamiseen tarvitaan suurentavaa luppia, mutta Rikkisen mielestä kasviharrastusta aloittelevan ei kannata suhtautua tehtävään liian tiukkapipoisesti. Iloa saa jo siitä, että tunnistaa kasvin suvun.

Heinien parissa ainakin kokee löytämisen iloa, sillä niitä kasvaa joka puolella.

KATJA LAMMINEN

Jouko Rikkinen: Heinät ja sarat

Suomen luonnossa.

176 sivua. Otava.

Avaa artikkelin PDF