UUTISTAUSTA Ukrainan jälkeen: Kuka on seuraava?
Kovin moni ei pannut merkille, että samaan aikaan kun tarkka-ampujat viime viikolla ilmestyivät Kiovan rakennusten katoille, maan puolustusvoimien komentaja vaihdettiin.
Jo viikkoa aiemmin oli Suomeen saatu vihjeitä siitä, että myös armeijaa käytettäisiin Ukrainan hallituksen julistamassa ”terrorismin vastaisessa operaatiossa”. Kun komentaja vaihdettiin, Naton pääsihteeri Anders Fogh Rasmussen julkaisi yhden lauseen mittaisen tiedotteen. Siinä sanottiin, että Ukrainan armeijan käyttäminen maan siviiliväestöä vastaan johtaisi vakaviin seurauksiin.
Nyttemmin armeijan osuutta Kiovan tapahtumiin on arvailtu paljon. Selvää on, ettei asevelvollisten varaan rakentuvaa armeijaa olisi helppoa käyttää oman maan kansalaisia vastaan. Erikoisjoukkojen eliittisotilaiden ja tarkka-ampujien kaltaisten ammattilaisten rajoitettua käyttöä voi sen sijaan ajatella.
Kukaan ei vielä uskalla varmasti sanoa, että väkivallan käytöstä mielenosoittajia vastaan on lopullisesti luovuttu, vaikka Ukrainan parlamentti onkin tynkäistunnossaan tehnyt sitä tarkoittavan päätöksen. Oletetaan, että päätös pitää.
Tässä valossa päätös yrittää kriisin ratkaisua väkivaltaisesti vaikuttaa aivan erityisen kummalliselta. On selvää, ettei sillä saavutettu asetettua tavoitetta. Satakunta ihmistä saatiin hengiltä, mutta mielenosoittajia se ei vaientanut – heitä ei edes saatu häädettyä leireistään.
Kaiken kukkuraksi neuvottelut kriisin poliittisesta ratkaisusta jatkuivat kuta kuinkin samalta pohjalta ja samasta pisteestä, jossa ne olivat ennen ammunnan alkamista. Saksan, Ranskan ja Puolan ulkoministerien välityksellä käydyissä neuvotteluissa ratkaisua näyttikin löytyvän entisistä elementeistä. Niitä olivat ennenaikaiset presidentinvaalit, paluu vanhaan perustuslakiin, vangittujen mielenosoittajien vapauttaminen ja jonkinlaisen väliaikaisen hallituksen muodostaminen.
Armeijan ohella Venäjän roolia viime viikon tapahtumissa on voitu vain arvailla. Se tiedetään, että Venäjän ja Ukrainan presidentit ovat neuvotelleet tilanteesta keskenään useamman kerran. Mitä he tarkasti ottaen ovat asiasta puhuneet, ei ole tiedossa.
Se kuitenkin on tiedossa, että presidentti Putinin edustajana ja viestinviejänä Kiovassa nähtiin kriisin kärjistymisen edellä Kremlin harmaa eminenssi Vladislav Surkov. Sen jälkeen kun hänen ajamansa ”pehmeän vaikuttamisen linja” jäi vuonna 2011 Kremlissä tappiolle, hän on kehittänyt Venäjän uusia toimintamalleja Georgian suhteen. Tämä sai jotkut pelkäämään, että Georgiassa sovellettua, itsenäisen maan valtioalueen paloittelun mallia oltaisiin kaavailemassa myös Ukrainalle.
Nämä pelot hälvenivät ainakin hetkeksi, kun Putin viime viikon lopulla nimitti erityisedustajakseen Kiovan neuvotteluihin maan ihmisoikeusasiamiehen, lännessäkin arvostetun diplomaatin ja poliitikon Vladimir Lukinin.
Venäjän tavoitteena on saada Ukraina ensin johtamaansa tulliliittoon ja myöhemmin myös Euraasian Unioniin. Tästä tavoitteesta Venäjä tuskin luopuu. Sen sijaan on mahdollista, että Venäjä pyrkii jatkossa tavoitteeseen ilman presidentti Viktor Janukovitšia, jonka lienee mahdotonta jatkaa maansa johdossa Kiovan veritöiden jälkeen. Pako pääkaupungista vanhojen tukijoiden suojiin Harkovaan saattaa kuitenkin merkitä sitä, ettei Janukovitš itse aio luovuttaa.
Ukrainan kriisin seurannan huolestuttavin piirre on tapa, jolla Venäjän media on Kiovan tapahtumia selostanut. Kuvia näytetään vain hallituksen puolen kuolleista ja haavoittuneista, ja annetaan ymmärtää, että aseelliseen väkivaltaan ovat turvautuneet vain mielenosoittajat. He ovat radikaaleja ääriliikkeiden edustajia, ja heitä nimitellään ”taistelujärjestöjen jäseniksi” – eli käytetään samaa termiä kuin esimerkiksi Kaukasian terroristeista. Tämän linjan kanssa ristiriidassa olevaa raportointia ei mediassa enää esiinny.
Se on paha merkki, etenkin jos pitää paikkansa arvio, jonka mukaan seuraavaksi Venäjän etupiirin laajentamisen kohteeksi joutuu EU:n kanssa jo assosiaatiosopimuksen solminut Moldova.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
