kirjat Eläinlääkärien muistoja lehmästä leopardiin ja Suomesta Polynesiaan

Nuori eläinlääkäri ryhtyy leikkaamaan 40-kiloisen kesäpossun tyrää. Nukutusmenetelmänä on maski, jossa nukutusaine on imeytetty pumpulituppoon.

Sika nukahtaa hyvin ja eläinlääkäri ryhtyy leikkaamaan. Tilan isäntä pitelee toisella kädellään maskia sian kärsässä ja tukee toisella sikaa pysymään selällään.

Yhtäkkiä eläinlääkäri huomaa näkökenttänsä reunassa liikettä ja ehtii juuri ja juuri nappaamaan verisin käsin kiinni isännästä, joka on kaatumassa leikkaajan ja leikattavan päälle. Nukutusaine oli niin tehokasta, että se vei isännänkin unten maille.

Eläinlääkäri taluttaa isännän ulos raikkaaseen ilmaan. Sillä välin sika herää ja nousee seisomaan leikkausliinat ja instrumentit haavasta roikkuen.

Maski takaisin kärsään ja leikkaus jatkuu. Sika selvisi, isäntä myös.

Tässä yksi Lehmästä leopardiin -kirjan hurjista tositarinoista.

400-sivuiseen järkäleeseen on koottu parhaita paloja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Suomen Eläinlääkäriliiton järjestämästä muistitiedon keruusta.

Muistelukset kattavat noin sadan vuoden ajanjakson ja yltävät maantieteellisestikin laajalle.

Vuoteen 1945 suomalaiseläinlääkärien piti hankkia kaikki ammatillinen oppinsa ulkomailta, tavallisimmin Saksasta.

Yksi mielenkiintoisimmista luvuista perustuu Eero Ihantolan Hannoverista 1920-luvun alussa lähettämiin kirjeisiin. Niissä hän kuvaa elävästi paitsi opintojaan, myös maan huikeaa inflaatiota ja saksalaisten köyhyyttä.

Opiskelumuistoja on kirjattu myös Sveitsistä, Ruotsista ja Norjasta.

Oma rankka vaiheensa olivat sotavuodet.

Rintamaeläinlääkärinä toiminut Bertil Henriksson kertoo kirjassa, miten koville hevoset sodassa joutuivat.

Eläinlääkintälotta Brita Dahlströmille pahin kokemus oli, kun vaivalla terveeksi hoidettu hevonen lähetettiin takaisin rintamalle ja palasi parin päivän päästä pahasti ammuttuna.

Maaseudun kunnaneläinlääkärit olivat aikanaan töissä 24 tuntia vuorokaudessa seitsemänä päivänä viikossa. He ajoivat jopa 90 000 kilometriä vuodessa surkeilla sorateillä. Osan matkoista he kävelivät korvessa tai istuivat veneessä.

Jos potilaat olivat kaikki omanlaisiaan yksilöitä, sitä olivat myös eläinten omistajat.

Karjalaiset eivät juurikaan yöllä häirinneet, mutta Hämeessä asia oli toisin, kertoo eräs muistelija.

Ja toinen: ”Uudellamaalla ei yleensä kahvia tarjottu, mutta Mäntyharjulla oli joka talossa kahvipöytä katettuna.”

Raudussa 1911–1940 piirieläinlääkärinä toimineen Leo Backmanin kerrotaan karjalaisten vieraanvaraisuuden ansiosta painaneen yli 140 kiloa. Kerran hänet haettiin sivuvaunullisella moottoripyörällä hoitamaan Valkjärven polkupyöräpataljoonan keittiöhevosen ähkyä.

”Hevosen piehtaroidessa tuskissaan Backman yritti sivuvaunusta ylös, mutta turhaan. Kun vaunu irrotettiin pyörästä ja pantiin keikkumaan alamäkeen, lopulta eläinlääkäri saatiin hieromalla maantielle. Hevonen oli silloin jo parantunut ja seisoi töllistelemässä tilannetta”, kirja kertoo.

Murteet ovat aiheuttaneet monenlaisia kieliongelmia. Peräseinäjokelainen emäntä neuvoi eläinlääkäriä kääntymään tienhaarasta, jossa luki Ralpo. Sitä ei löytynyt millään. Kunnes kyltinhakijalla välähti: sehän oli tietysti Dahlbo.

Kun ylistarolaisisäntä soitti ”Hehvo on puhistunut”, hän ei suinkaan tarkoittanut, että hevosen jälkeiset ovat tulleet, kuiten eläinlääkäri luuli. Se tarkoitti, että hieho on puhaltunut eli täyttynyt.

Kirja kertoo elävästi eläinlääkärikunnan naisistumisesta sekä kaupunkilaistyttöjen kokemuksista opiskelun aikana ja työssä.

Naiset saivat oikeuden harjoittaa ammattia vasta 1918. Kolmea sukupolvea myöhemmin miespuolinen eläinlääkäri oli jo harvinaisuus.

Työnkuvan muuttuminen käy selvästi ilmi. Tuotantoeläimet ovat vähentyneet ja lemmikkien hoitoon käytetään yhä enemmän rahaa ja aikaa.

”Karjatalouteen kohdistuvat paineet alkoivat kasvaa johtaen maatilojen hiljaiseen vähenemisen, jolloin kunnaneläinlääkärin työtkin alkoivat vähentyä. Sukupolvenvaihdokset eivät enää olleet itsestään selviä. Työpaikat keskitettiin isompiin keskuksiin, ja nuoret muuttivat työn perään”, malilaissyntyinen Kardigué Sakoné kuvaa.

Kirjan nimessä esiintyvä leopardi liittyy Korkeasaaren eläintarhaan. Siellä potilaina ovat olleet muun muassa lumileopardit ja vapitit, eläintenhoitaja Pertti Muronen kertoo muisteluissaan.

Myös kaukomaiden työkokemuksia on kirjassa mukana.

Etiopiassa ei ollut tapana käyttää sukunimiä, Mari Heinonen muistelee. Hän kertoo olleensa kaikille vain ”Dr. Mari”.

Pertti Vehviläinen taas kertoo, miten hoiti arvokasta kilpahevosta Polynesiassa. Atlantis-hevosen kilpailu-uran sinetöi kaviokuume, joka teki siitä invalidin ja pihahevosen.

Potilastyön lisäksi eläinlääkärin ammattiin kuuluu elintarvikehygienia, joka sekin on kirjassa hyvin esillä.

Yhteensä kirjassa on yli 150 kirjoitusta, osa koko elämänuran kattavia, osa lyhyitä tilannekuvia ja anekdootteja, osa omia muisteluita ja osa haastatteluihin perustuvia. Osa omista muisteluista on hankalaa luettavaa, mutta moni muistelija on kirjallisesti hyvinkin lahjakas ja sujuvasanainen.

Useimmat kirjoittajat ovat eläinlääkäreitä, mutta ammatti avautuu myös eläintenhoitajien ja asiakkaiden näkökulmasta.

SATU LEHTONEN

Anneli Mäkelä-Alitalo (toim.):

Lehmästä leopardiin – Eläinlääkärityön muistoja. 407 sivua.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Avaa artikkelin PDF