Entisajan konepaja herää eloon
Konepajamuseo on Tauno Hirvelle eräänlainen pakopaikka nykymaailmasta. Menneisyys kiehtoo, vaikka entisajan työoloja ei kannatakaan kadehtia. ”Meteli oli melkoinen.” Esko Keski-Vähälä Kuva: Viestilehtien arkistoNIVALA
Sorvit, höylät ja jyrsimet heräävät henkiin, kun konepajamuseo Keervärkin isäntä Tauno Hirvi kääntää katkaisijasta.
Vaikka kyse on kovasta teollisuudesta, koneiden ääni kuulostaa sympaattiselta.
”Voimanlähteenä on yhdentoista kilowatin liukurengasmoottori, joka on niin sanottu ryhmäkäyttöinen, eli yksi voimanlähde käyttää ryhmässä useampaa konetta”, Hirvi selittää toimintaperiaatetta.
Nivalan Karvoskylän Keervärkissä pääsee todelliselle aikamatkalle, sillä museo on tehty mahdollisimman aidoksi ja toimivaksi 1920-luvun sekatuotanto- ja korjauskonepajaksi. Toista vastaavaa ei Suomesta löydy.
”Museo on tehty niin pieteetillä kuin suinkin. Ruuvien kannatkin ovat vanhanaikaisia, ei mitään muovilukitteisia ristipäitä.”
Aidosta tunnelmasta puuttuu oikeastaan vain lika.
”Eihän konepajassa ikinä näin siistiä ollut.”
Konepajamuseo on yhden miehen unelma, jota on rakennettu pitkään ja hartaasti. Keräilyvietti heräsi todella, kun Hirvi muutti perheineen Ruotsista takaisin kotikylälle vuonna 1977 ja perusti oman yrityksen Koneistamo T. Hirven.
Tärkeänä esikuvana on ollut Tukholman Skansenilla sijaitseva museokonepaja, jossa eläkkeellä olevat metallimiehet näyttävät, miten entisajan koneilla työskenneltiin.
”Siitä sain idean, etten tee pelkkää konevarastoa. Elävä, toimiva museo on ollut tavoitteeni.”
Henkeen sopiva museorakennus nousi pihapiiriin vuonna 1996.
”Esimerkiksi ikkunat ovat Herttoniemen sairaalasta, lamput Åströmin nahkatehtaalta Oulusta ja lämpöpatterit Karjalan kannakselta, tosin suomalaisvalmisteiset.”
Kauimmaiset aarteet ovat Berliinistä, mutta pääasiassa ruotsalaisvalmisteiset koneet ovat Suomen teollisuuden käytöstä poistettuja. Esineistöä Hirvi on metsästänyt rompetorien ja huutokauppojen lisäksi alan harrastajilta ja yrityksistä. Joukossa on pari omasta pajasta peräisin olevaa vanhusta.
”Koneiden keski-ikä on lähes sata vuotta. Vuodelta 1940 oleva revolverisorvi on nuorin.”
Kymmenien koneiden ja tuhansien esineiden joukosta löytyy monia helmiä.
”Todellinen aarre on vielä koneistamon puolella entisöinnin alla. Väittäisin, että se on Pohjoismaiden vanhin vierintäjyrsinkone, Pfauter-merkkinen vuodelta 1912. Sitä on käytetty hammaspyörien valmistuksessa.”
Pitkään etsitty kaunotar tuli vastaan sattumalta.
”Kun jotain tekee mieli ja miettii, mistä sen saisi, niin kyllä se jostain löytyy. Pitää vain malttaa odottaa, vaikka siihen voi mennä kymmenen tai kaksikymmentäkin vuotta.”
Keräilijän onni on, että entisajan koneet eivät olleet kertakäyttötavaraa.
”Koneet olivat suhteessa kalliimpia ja ne tehtiin kestämään. Kun nykyään ostat jonkun laitteen, hävittämisohjeet ovat heti ensimmäisenä ohjekirjassa”, Hirvi naurahtaa.
”Ennen vanhaan jopa koneiden ulkonäköön satsattiin. Kyltit valettiin messingistä ja koristukseksi tehtiin ornamentteja.”
Suurin ero nykypäivään verrattuna on nopeudessa. Museon vanhin, suunnilleen 1870-luvulta peräisin oleva sorvi havainnollistaa asiaa.
”Kun tällä on sorvattu, leikkuunopeus on ollut 5–6 metriä minuutissa. Nyt se on lähes satakertaistunut.”
Myös käsityötä tarvittiin enemmän.
”Jokainen kone oli tietyllä tavalla ainoa lajissaan, joten niillä ei saatu niin tarkkaa jälkeä. Sen vuoksi entisaikaan tarvittiin viilaria, joka passautti osat keskenään.”
”Vielä siirtohaarukat ja sähköviimeistelyt, niin konesalin puoli alkaa olla valmis”, Hirvi arvioi.
Työt eivät silti lopu, sillä valimon ja takomon tekeminen on kesken. Pressun alla odottaa entisöintiä vielä parikymmentä konetta.
Keervärkin isäntä ei ole laskenut museoon käytettyjä työtunteja tai rahaa. Sitäkin paremmin hän on selvillä siitä, mitä harrastus on antanut.
”Se on antanut tietämystä ja ymmärrystä elämästä ja tuonut uusia ystäviä. Samalla on päässyt näkemään maailmaa, että sikäli olen voiton puolella.”
Konepajassa unohtuu helposti kello ja ympäröivä maailma.
”Tämä on pakopaikka nykypäivän todellisuudesta. Tosin ei minulla ole harhakäsitystä, että elämä olisi ennen vanhaan ollut helppoa ja mukavaa, mutta jollain tavalla se tuntuu kuitenkin kiehtovalta ajalta.”
HENNA VAINIO
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
