VIERASKOLUMNI Ulkopolitiikan ruisleipä
Tasavallan presidentti Sauli Niinistö kutsui taannoin koolle sata viisasta naista ja miestä keskustelemaan ulkopolitiikasta.
Se, mitä ulospäin on kokouksesta kuulunut, voidaan tiivistää ikäänkuin pyramidiin, joka on jaettu kolmeen kerrokseen. Alin kerrostuma on runsain tai ainakin äänekkäin, keskimmäinen harva ja ylin terävä mutta vähän edustettu.
Alimmassa kerroksessa ovat ne, jotka aina vaan käyvät edellistä sotaa uudelleen, nimittäin kylmää sotaa. Tämän joukon mielestä Natoon pitäisi liittyä heti, koska se edustaa suomalaisten arvomaailmaa ja antaa turvan entistä Neuvostoliittoa, nykyistä Venäjää vastaan.
Totta on, että Yhdysvallat edustaa enimmäkseen samaa arvomaailmaa kuin me, mutta se on juuri se syy, miksi Natoon ei pidä liittyä. Siihen maailmaan näet kuuluu huolehtia ensin omista eduista ja vasta sitten liittolaisten.
Eli jos kävisimme kylmän sodan uudelleen ja se kuumenisi, Nato auttaisi meitä vain, jos se olisi Yhdysvaltojen etujen mukaista. Sitä se tuskin olisi, ei ainakaan historian valossa.
Kaikissa viime vuosisadalla käymissämme kuumissa sodissa Yhdysvallat oli eri puolella kuin Suomi, siis Venäjän-Neuvostoliiton liittolainen. Georgia, joka luotti Naton apuun, on tästä hyvä esimerkki.
Toisen maailmansodan pienistä pelaajista Venäjän presidentti Vladimir Putin puolestaan totesi 2005: ”Baltian maat olivat vaihtorahaa maailmanpolitiikassa. Se oli murheellista näille kansakunnille, se on sanottava suoraan.”
Tämän rehellisyyden soisi muistettavan.
Onneksi tuota asiaa ei liiemmin tarvitse ajatella, koska elämme maailmassa, jota edustaa toinen mainittu taso.
Se on talouden maailmansota, jota paraikaa käydään, kuten presidentti Niinistö on korostanut. Siinä me länsimaat olemme omaa tohelouttamme jo joutuneet puolustuskannalle. Olemme eläneet yli varojemme ja siksi velkaantuneet.
Kasvavat taloudet ottavat vielä osansa maailmantaloudesta, ja me olemme altavastaajina.
Mikä tämä kolmion ylin kärki sitten on? Se on keskinäisriippuvuuden maailma, johon Erkki Tuomioja näyttää viitanneen. Suurimmat käsillä olevat ongelmat ovat globaaleja ympäristöongelmia, kuten ilmastonmuutos ja merten tuhoutuminen.
Sellaisiin ei löydy ratkaisua kuin globaalilla yhteistyöllä. Asian kääntöpuoli on alati lisääntyvän ihmispopulaation taistelu ehtyvistä luonnonvaroista ja muista resursseista.
Ei tarvitse olla kummoinenkaan oraakkeli ennustaessaan, että näistä aineista syntyvät seuraavat kriisit. Vaihtoehtoja ovat siis globaali yhteistyö tai kärjistyvä omanvoitonpyynti, joka ei voi olla päätymättä kriiseihin.
Tällaisiin asioihin tulisi ulkopolitiikassa keskittyä Nato-vouhotuksen ja loputtomien liittoutumattomuusmäärittelyjen sijasta puhumatta siitä, painaako keskuspankki liikaa vai liian vähän rahaa.
Tämä on toki tärkeä asia mutta alisteinen suuremmille ongelmille.
Siinä on tulevaisuuden ulkopolitiikan pähkinä purtavaksi tai ruisleipä syötäväksi.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
