perjantaivieras Lähidemokratiakuntalakiin
Puutun tällä kertaa lähidemokratiaan. Nykyisessä kuntalaissa on 27 §, jossa on kirjattuna kaunis lista erilaisia osallistavan demokratian muotoja. Valitettavasti lista jää kuolleeksi kirjaimeksi, koska sen tekomuotojen ydinsanat ovat ”kunta voi edistää…”. Ei siis ole velvoitettu, vaan voi.
Nyt lähidemokratiaa tarjotaan kääreeksi, jolla demokratiavajetta lisäävää kuntauudistusta koetetaan markkinoida kuntalaisille. Sanottakoon kumminkin, että lähidemokratia on niin suuri asia, että se pitäisi toteuttaa joka tapauksessa vaikka kuntauudistus ajaisi kiville ja peruttaisiin.
Demokratiaa on nimittäin viitta (5) lajia, jotka kaikki täydentävät toisiaan. On perinteistä edustuksellista demokratiaa, jossa keskeisiä asioita ovat vaalit, valtuusto, kunnanhallitus, lautakunnat. Se perustuu voimasuhteiden mukaiseen edustukseen ja keskustelevaan päättämiseen. On käyttäjädemokratiaa, jota ovat muun muassa palvelusetelijärjestelmät, terveyskeskuksen ja kirjaston toimintatapa, asiakasomistus muun muassa S-ryhmässä, MRL 44§:n mukainen osallistava kyläkaavoitus.
On edelleen kuulemiseen perustuvaa demokratiaa, jota ovat kansanäänestykset, asukasillat, sähköiset foorumit, kansalaisraadit, asiavaikuttaminen vaikkapa yleisönosastokirjoituksin ja niin edelleen. Nämä eivät päätä mistään eivätkä velvoita mihinkään, mutta antavat asioista lisää informaatiota. Neljäs demokratian laji on suoraa demokratiaa. Sitä ovat mielenosoitukset, boikotit, adressit, kansanliikkeet, kansalaistottelemattomuus.
Ja viiden demokratian laji on erityisen tärkeää ja tuttua paikallistoimijoille ja etenkin kylätoimintaliikkeelle. Kyse on tekemisen demokratiasta. Tätä lajia ovat leader-hankkeet, kylä-ja asukasyhteisöjen talkoot, joidenkin kuntien niin sanottu omatoimiraha, urheiluseurojen ja kulttuurijärjestöjen toiminta, lähipalvelujen tuotanto. Eli vaatimisen sijasta tehdään puuttuva asia yhdessä ja itse.
Nyt pitäisi tavoitella sellaista lähidemokratian muotoa, joka olisi osa kunnan normaaliorganisaatiota ja samalla vahvistaisi omatoimista tekemisen demokratiaa. Jossa hyödynnettäisiin maaseudun toimintaryhmätyön hyviä kokemuksia.
Toisin sanoen kuntalaissa määrättäisiin kunnat toteuttamaan lähidemokratiaa erityisen lähidemokratialautakunnan kautta. Tällä elimellä olisi oma budjetti, päätoiminen tai päätoimisia viranhaltijoita sekä toimivaltaiset tehtävät. Rahat tälle elimelle koottaisiin kunnan nykyisen budjetin sisältä niin sanotuista aluetehtävistä. Esimerkiksi sote-lähipalvelut, kyläkoulut, tierahat, omatoimirahat, hankevaraukset ynnä muut. Tällä lähidemokratialautakunnalla voisi olla aluejaostoja vapaan harkinnan mukaan. Osa budjetista kohdistettaisiin paikallisten lähipalvelujen ylläpitoon, osa selkeisiin kehitystehtäviin ja hankkeisiin. Näin syntyisi pysyvä ”paikalliskehittämisen pöytä”.
Pulmaksi jää nyt, miten tällaisen lautakunnan jäsenet valittaisiin. Osa kylätoimintaväestä toivoo, että ”kylät nimeäisivät lautakunnan jäsenet”. Näen tässä erinäisiä vaikeuksia. Entä jos ehdokkaita tulee runsaasti yli tarpeen? Kuka valitsee sopivat? Luultavasti valtuusto, ja silloin alkaa kyläläisten poliittinen värjääminen tai värin arvailu. Jos taas valinnan tekevät kylien aluekokoukset, on niissä suuri mahdollisuus kiistoihin ja manipulaatioon.
Kylien kannalta tärkeintä on tekemisen demokratian voimistaminen osaksi lähidemokratialautakunnan toimitapaa. Jos sen hintana on, että kaikki poliittiset ryhmät kunnassa ottavat vastuuta alueiden kehityksestä, niin tulos on pelkästään hyvä. Arvioin myös, että nykyinen hallituspohja joka tapauksessa tekee lähidemokratiaesityksensä poliittisin perustein.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
