Ruuhkavuodet koettelevat enemmän kuin ennen – lapsiperheiden vanhemmista yhä useampi kokee uupumusta ja riittämättömyyttä

Koronapandemia koetteli monia lapsiperheitä, sillä ei ollut helppoa yhdistää jo ennestään hektistä arkea etätyöhön, lasten etäkouluun ja sosiaalisten verkostojen kapenemiseen. LEHTIKUVA / Antti Aimo-Koivisto.  

Alle 18-vuotiaiden lasten vanhemmilla on aiempaa enemmän jaksamisen ongelmia.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) keväällä julkaiseman Terve Suomi -tutkimuksen perusteella erityisesti 20–40-vuotiaat suomalaiset kokevat psyykkisen hyvinvointinsa heikentyneen viime vuosina. Tässä ikäryhmässä on paljon varsinkin pienten lasten vanhempia. Myös masennus, ahdistuneisuus ja uupumus ovat yleistyneet, kertoo THL:n ylilääkäri Terhi Aalto-Setälä.

Koronapandemia koetteli monia lapsiperheitä. Ei ollut helppoa yhdistää jo ennestään hektistä arkea etätyöhön, lasten etäkouluun ja sosiaalisten verkostojen kapenemiseen. Moni koki myös lisääntynyttä taloudellista huolta esimerkiksi lomautuksen takia, ja huoli on jatkunut edelleen useissa perheissä hintojen nousun seurauksena, Aalto-Setälä sanoo.

Mannerheimin Lastensuojeluliiton (MLL) vanhemmuuden tuen palveluissa vanhempien kokema riittämättömyys, syyllisyys ja uupumus ovat olleet yleisimpiä aiheita jo kymmenen vuoden ajan, kertoo MLL:n auttavien puhelinten ja digitaalisten palveluiden päällikkö Tatjana Pajamäki.

Pajamäen mielestä pandemian aikana ei puhuttu riittävästi niistä vanhemmista, joilla ei ollut mahdollisuutta etätöiden tekemiseen ja joiden stressi oli mahdollisesti vielä suurempaa kuin etätyöläisillä: he pelkäsivät tartunnan saamista töissä ja samalla murehtivat yksin kotona olevia etäkoululaisiaan.

Pajamäki uskoo, että koronapandemia kärjisti monessa lapsiperheessä sellaisia ongelmia, jotka olivat olleet jo aiemmin olemassa.

Yksinäisyyden kokemukset lisääntyivät merkittävästi. Kun vanhemmilla ei ollut enää hengähdystaukoja omien tunteidensa kohtaamiseen ja käsittelyyn, he eivät välttämättä pystyneet hallitsemaan omaa käytöstään suhteessa lapsiin, ja tuli ylilyöntejä. Nämä seuraukset voivat näkyä perheissä vieläkin, Pajamäki toteaa.

Jaksamisen haasteisiin ja mielenterveysongelmiin haetaan aiempaa herkemmin apua, mikä näkyy nyt myös palvelujen ruuhkautumisena, kertoo Aalto-Setälä.

On positiivinen asia, että mielenterveysongelmien stigma on vähentynyt ja ongelmista osataan ja uskalletaan puhua eri tavalla kuin ennen. Myös netin kautta osataan hakea aktiivisesti tietoa, mihin toisaalta liittyy myös kääntöpuolensa: kun tietoa on paljon tarjolla, myös huoli herää herkemmin, ja sosiaalisessa mediassa vertailukin voi lisätä paineita.

Aalto-Setälän mielestä Suomen nykyiset mielenterveyspalvelut eivät vastaa riittävästi lisääntyneeseen avun tarpeeseen. Avun saaminen on helpompaa niille, joilla on työterveyshuolto tai yksityinen terveysvakuutus.

Vanhemmat saavat perheneuvoloista hyvin apua vanhemmuuteen ja lapsen kasvatukseen liittyviin asioihin, mutta eivät välttämättä omaan hyvinvointiinsa.

Esimerkiksi Kelan kuntoutuspsykoterapia on Aalto-Setälän mielestä hyvä hoitomuoto, mutta läheskään kaikki eivät tarvitse niin järeää tukea. Toisaalta siihenkin liittyy eriarvoisuutta: psykoterapeuteista on pulaa, eikä kaikilla ole varaa maksaa kelakorvauksen jälkeistä omavastuuosuutta.

Kun resursseista on pulaa, apua saa vasta vakavampiin oireisiin. Kuitenkin lievemmätkin oireilut olisi tärkeä hoitaa, jotta vältettäisiin niiden vakavoituminen.

Aalto-Setälä muistuttaa, että monella lapsiperheellä ei ole vahvaa sosiaalista verkostoa, jolloin ensisijainen hyvinvointia lisäävä hoitomuoto voisi olla konkreettinen apu kotiin. Tällaista ei hänen mukaansa kuitenkaan ole juurikaan saatavilla.

Avun hakeminen ja saaminen eivät ole aina kiinni siitä, miten ja millaista apua on tarjolla, sanoo MLL:n Pajamäki.

Osalla vanhemmista on enemmän uskoa siihen, että avun hakeminen on ylipäätään hyödyllistä ja kannattavaa. Heillä on hyvä luottamus toisiin ihmisiin, hyviä aiempia kokemuksia ja toisaalta myös mahdollisuuksia – kuten aikaa ja rahaa – avun hakemiseen.

Osalle vanhemmista avun pyytäminen ja toisten apuun turvautuminen tuntuu vaikealta, ja osalla on huonoja kokemuksia aiemmin haetusta avusta.

Lisäksi ovat vielä ne vanhemmat, jotka voisivat hakea apua ja hyötyäkin siitä, jos se olisi helpommin saavutettavissa.

Jos esimerkiksi monilapsisessa perheessä yhden lapsen asioissa pitäisi matkustaa koko perheen voimin vaikkapa vaihdolliset bussimatkat, se saattaa tuoda enemmän uutta kuormitusta kuin apua sen yksittäisen lapsen tilanteeseen.

Pajamäki huomauttaa, että myös esimerkiksi masennus voi nostaa kynnystä hakea apua. Avun hakeminen voi olla työlästä ja vaatia voimia, joita masentuneella harvoin on.

Toisaalta masennusta voi olla myös hyvin vaikea tunnistaa. Surullisuuden tai itkuisuuden sijaan masennus voi oireilla esimerkiksi ärtyneisyytenä, tyytymättömyytenä tai jatkuvana väsymyksenä. Kun oireet ovat jatkuneet pitkään, niihin voi ikään kuin tottua.

Pajamäki muistuttaa, että myös mielenterveyden haasteista kärsivä ihminen voi olla erinomainen vanhempi. Jos mielenterveyden ongelmat jäävät kuitenkin diagnosoimatta ja hoitamatta, ne lisäävät riskiä sille, että myös lapsi alkaa oireilla tai sairastuu itse.

Lapselle esimerkiksi masennuksen oireet voivat näyttäytyä vanhemman luonteeseen kuuluvana ilkeytenä tai arvaamattomuutena, mikä voi pahimmassa tapauksessa saada lapsen ajattelemaan, että kaikki johtuu hänestä.

Lapsille ja nuorille pitäisi Pajamäen mielestä antaa paremmin tietoa aikuisten mielenterveysongelmista ja niiden ilmenemismuodoista. Suomessa mielenterveysongelmia hoidetaan hyvin yksilökeskeisesti, vaikka ne vaikuttavat välillisesti kaikkiin ongelman lähellä eläviin ihmisiin, erityisesti lapsiin.