METSÄLLÄ Pimeä keikka
Kotini oli pieni ja vaatimaton. Meitä oli iso perhe, paljon lapsia ja puute oli jokapäiväistä. Isä kävi metsätöissä silloin kun niitä oli. Muuta tuloa ei ollut. Nuoresta pitäen hän oli oppinut pyytämään kalaa, metsästämään ja poimimaan marjoja ja sieniä.
Parhaiten isä osasi kuitenkin pyytää hirviä. Isällä oli hyvä hirvikoira, ja hän sai kaadetuksi hirviä, vaikka ne sodan jälkeen olivatkin vähissä.
Nälkäinen perhe oli metsästyksen lähtökohta. Isä hirvesti omalla luvallaan niinä aikoina, kun se hänelle parhaiten sopi. Metsän keskellä oleva yksinäinen asuinmökki antoi salametsästykselle hyvät lähtökohdat. Metsästysaseena isällä oli eräältä asekätkijältä saatu upouusi sotilaskivääri.
Eräänä syyskuun päivänä isä oli onnistunut kaatamaan ison hirven.
Paikka oli kaukana korvessa. Kaadettuaan hirven isä oli nylkenyt ja paloitellut hirven ja kasannut lihat hirventaljan päälle suolle. Sisäelimet ja turvan hän oli pakannut reppuun.
”Siellä on metsässä nyt paljon lihaa”, isä sanoi illalla tultuaan kotiin.
”Paikka on kaukana, kymmenen kilometrin päässä. Nyt on kuutamo, siellä näkisi vielä hakea lihaa kotiin nyt heti.”
Vanhin veljeni teki lähtöä saatuaan ohjeet, mistä kaatopaikka löytyisi.
”Lähde sinä mukaan, haetaan yksi lasti”, veli sanoi minulle.
Lähdimme illansuussa matkalle. Aavemainen hämärä peitti tienoot.
Kuljimme vanhaa tukkitietä niin pitkälle kuin mahdollista ja oikaisimme loppumatkan metsän halki suoraan kaatopaikalle. Rupesi sataa tihuuttamaan, eikä kuunvalosta ollut enää tietoakaan.
Löysimme kuitenkin lihat, joiden vieressä oli kolmetoistapiikkiset sarvet. Lihaa oli paljon.
Laitoin toisen etulavan reppuuni, joka tuntui sen jälkeen tosi painavalta.
”Tulimme tuosta hongan vierestä”, sanoin, kun lähdimme liikkeelle. Veljeni käveli edellä, minä yritin pysyä hänen perässään.
”Kohta tulemme purolle. Sen ylitettyämme on vielä vähän matkaa tätä korpea, sitten maasto paranee”, veli sanoi.
Oli niin pimeää, että emme nähneet puroa, mutta solina paljasti sen. Ylitimme puron ja jatkoimme matkaa. Sitten veljeni sanoi, että pidetään pieni tauko ja jatketaan sitten matkaa tukkitielle. Kun veljeni oli saanut tupakan poltettua, jatkoimme matkaa.
Jonkin matkaa kuljettuamme veljeni putosi puroon.
”Mikä helvetin puro tässä on?” veli ihmetteli.
”Tulimme takaisin samalle purolle, ei täällä muutakaan puroa ole. Kun jätetään puro selän taakse ja jatketaan suoraan, niin tullaan väkisin tukkitielle.”
Jatkoimme matkaa.
Sitten veli pysähtyi ja sanoi:
”Taas kuuluu puron solina. Sama puro. Emme näköjään osaa sinne tielle pimeässä.”
Sytytimme nuotion ja rupesimme odottamaan aamua. Kun taivas rupesi kirkastumaan, veli sanoi, että nyt lähdetään. Pian putkahdimme talvitielle. Sade oli lakannut ja valoa oli sen verran, että näki kulkea. Muutaman kerran laskettiin taakat maahan ja levähdettiin.
Kun tultiin kodin lähelle, veli sanoi, että älä vie reppua pihaan saakka, jätä se tänne metsän reunaan, siellä voi olla joku vieras paikalla.
Kuin unessa kävelin loppumatkan muistamatta matkasta enää mitään.
Heräsin siihen, kun isä kysyi:
”Mihin sinä jätit sen liharepun? Rupean laittamaan lihoja säilöön.”
Menimme yhdessä etsimään reppua, ja löytyihän se lopulta yhden kuusen juurelta.
”Onpas tämä painava”, isä sanoi nostettuaan repun selkäänsä.
Aulis Mulari
Tornio
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
