Vanhassa vara parempi

Tammi kasvaa 300 vuotta, kukoistaa 300 vuotta ja kuolee 300 vuotta. Vanhoja tammia Paraisten Lenholmenilla. JORMA PEIPONEN Kuva: Viestilehtien arkisto

Metsälain 10. pykälän mukaisille erityisen arvokkaille luontokohteille on kehittymässä vanhoja puita, mutta vielä nyt vanhojen puiden aarreaittoja ovat pihamaat, puistot ja hautausmaat.

Euroopan vanhin puu on Sisiliassa Etnan pohjoisrinteellä kasvava 4 000-vuotias kastanja, jonka rungon ympärysmitta oli vuonna 1770 huikeat 68 metriä. Puun kukoistaessa sen alle mahtui sadetta pitämään sadan hevosmiehen osasto – siitä puulle nimi Castagna dei Cento Cavalli, sadan hevosen kastanja.

Sittemmin runko on jo pilkkoutunut, osaksi ihmisten ajattelemattomuuden vuoksi. Se näyttää pikemminkin puuryhmältä kuin yhdeltä puulta.

Nyt puu on tarkoin suojeltu ja aidattu nähtävyys. Sen rinnalla Suomen vanhimmat puut, muutaman sadan vuoden ikäiset tammet, näyttävät keskenkasvuisilta nuorukaisilta.

Suomessakin suuret ja vanhat puut ovat usein saaneet oman nimensä, kuten Keisarin mänty Hämeenlinnan Parolassa ja Lönnrotin petäjä Kesälahden Hummovaarassa.

Suuri osa Suomen vanhoista puista on kartanopuistoissa, sillä kaupunkipuistoja hoidetaan aivan liian tunnollisesti.

Vanhojen puiden luomia vaaroja liioitellaan ja siksi lahovikaiset puut kaadetaan usein aivan turhaan. Jalavilla, saarnilla, lehmuksilla ja tammilla onttokin runko on luja niin kauan kuin elävää puuta on muutama sentti. Latvusta voi – ja on toki syytäkin keventää – jos tällainen puu kasvaa kulkutien tuntumassa tai rakennuksen lähellä.

Vaahtera ja koivu ovat arvaamattomampia. Vanhan rauduskoivun latvus voi olla terveen näköinen, eikä rungossa välttämättä näy kääpien itiöemiäkään, mutta silti runko voi olla vaarallisesti heikentynyt ja katketa myrskyssä.

Vanhat, jykevät puut herättävät katsojassa kunnioitusta jo koollaan, eikä raihnaisiakaan puita pitäisi kaataa ennen aikojaan.

Nähtävyyksiksi kohoavia tuhatvuotisia puujättejä ei puistoon saa kuin odottamalla ja antamalla puiden rauhassa vanheta.

Puu ei elä yksin, vaan sillä on aina omia seuralaisia – hyödyllisiä, harmittomia ja kiusallisia, vaarallisiakin.

Mitä isommaksi puu kasvaa, sitä suuremmalle seuralaisjoukolle se tarjoaa suojaa ja ravintoa. Siksi luonnon monimuotoisuuden kannalta vanhat puuyksilöt ovat arvokkaampia kuin nuoret.

Kun vanhoissa puissa elää paljon enemmän erilaisia hyönteisiä, sieniä ja muita vieraita, metsän terveyden ja luonnon monimuotoisuuden vaaliminen näyttävät ristiriitaisilta tavoitteilta.

Päinvastoin: vanhojen ja raihnaiden puiden säilyttäminen edistää metsän terveyttä. Selviytyäkseen vanhoiksi puiden on täytynyt olla keskimäärin parempia kuin elämän taistoissa sortuneiden toveriensa: nopeammin kasvavia, tarkempia ravinnonkäyttäjiä tai kestävämpiä niin tauteja, tuholaisia kuin säiden oikutteluakin vastaan.

Vanhat puut ovat siis perimältään valioyksilöitä!

Vanhojen metsien arvo syntyy osaksi vanhoista puista, vaikka enemmän on korostettu kuolleiden puiden, siis lahopuun, merkitystä. Lahottajia on tietysti sitä enemmän, mitä enemmän erilajista, eri-ikäistä ja eri kokoista kuollutta puuta on tarjolla.

Kun nuori puu sairastuu ja saa kiusakseen lahottavan sienen tai runkoa nakertavan hyönteisen, se merkitsee yleensä puun kuolemaa. Jos tauti itsessään ei tapa, puun kasvu kuitenkin hidastuu niin, että lajitoverit ohittavat sen kasvussaan ja tukahduttavat varjostuksellaan.

Nuoriin puihin iskeytyvät sienet ja hyönteiset ovat siis metsän tuholaisia.

Vanhoilla puilla on toisin. Pituuskasvu on likimain päättynyt, eikä kilpailu ikätovereiden välillä ole enää yhtä rajua kuin aikaisemmin.

Puulajista riippuu, milloin puu on vanha. Männyssä ja tammessa ikääntyminen alkaa toden teolla näkyä vasta 200–300 vuoden iässä, kun raita voi olla vanhus muutaman kymmenen vuoden ikäisenä.

Monet hyönteiset ja sienet ovat sopeutuneet nimenomaan vanhojen puiden seuralaisiksi. Niiden oma kehitys ja lisääntymiskierto ovat niin hitaita, etteivät ne edes menesty nuorissa puissa, jotka kuolisivat ennen kuin vieras ehtii lisääntymisikään.

Männynkääpä elää vanhassa aihkissa vuosikymmeniä näennäisesti millään tavoin haittaamatta isäntänsä kasvua. Se kyllä lahottaa puun kuollutta sydänpuuta, mutta laho etenee niin hitaasti, ettei se haittaa puun elintoimintoja eikä edes merkittävästi heikennä runkoa.

Jalot lehtipuut – erityisesti tammi, lehmus, saarni ja jalavat – voivat lahota aivan ontoiksi, mutta silti latvus on tuuhea ja puu elinvoimainen.

Kullakin puulajilla on omat vanhuusajan riesansa ja kiusansa. Monet niistä löytyvät uhanalaisten lajien luetteloista, koska vanhoja, luontaista kuolemaansa lähestyviä puita on vähän.

Erityisen arvokkaita luonnon monimuotoisuuden turvaajia ovat useita vanhoja puita sisältävät metsiköt, missä puut voivat kuolla ja lahotakin rauhassa, mutta yksittäinen piha- tai puistopuukin on aarre asukkailleen.

Joku lahopuuta möyhivä kovakuoriainen voi elää sukupolvesta toiseen ontoksi lahonneessa tammessa ilman, että pihan omistaja tietää mitään erikoisesta vieraastaan.

Vanhan puun rosoinen kaarna tarjoaa elintilan lukuisille vaateliaille jäkälille ja sammalille, jotka eivät menesty nuorten puiden sileällä kuorella. Lahonneet oksanhangat ja rungon ontelot tarjoavat pesäpaikan linnuille ja suojan lepakoille.

Suurten puitten laaja latvusto elättää oman lajistonsa, josta maan pinnalla tallaavilla on vain aavistus. Latvuksen lajit voivat olla yhtä piilottelevia kuin onttojen runkojen yökyöpelitkin.

Sievät nopsasiivet laskeutuvat harvoin ihmisten valtakuntaan. Tammi- ja jalavanopsasiipi voivat olla yleisempiä kuin kuvitellaan, sillä toukkien ravintokasveja on kaupunkipuistoissa yleisesti muuallakin kuin etelärannikolla.

SEPPO VUOKKO

Avaa artikkelin PDF