Ei saa lyödä

Perheensä surmanneilla ja ohikulkijoita ampuneilla tuntuu julkisuudessa riittävän ymmärtäjiä. Kaupunginjohtajat, poliitikot, kirkon edustajat ja toimittajat etsivät kilvan syitä siihen, mikä ajoi tekijän epätoivoiseen tekoon.

Poissaolollaan loistavat ne, jotka sanovat: ketään ei saa missään oloissa vahingoittaa eikä se koskaan ole hyväksyttävää.

Väkivaltainen teko pitää ensiksi

tuomita. Vasta sitten on syiden etsimisen

ja mahdollisen ymmärtämisen aika. Pitää sanoa suoraan ja selkeästi: väkivaltaan turvautunut on raukka, ei sankari.

Halu ymmärtää tekijöitä on inhimillistä, mutta sitä ympäröi kummallinen marttyyriyden kehä. Puheissa ja otsikoissa toistuvat sanat umpikuja, ajautui, syrjäytyi. Aivan kuin epätoivoinen tilanne jotenkin oikeuttaisi epätoivoisen ratkaisun.

Ihmisenä olemiseen kuuluu valinnan vapaus, joka tuo mukanaan vastuun. Erityisen raskas tämä vastuu on, kun ihminen varttuu aikuiseksi. Jokaisella valinnalla, teolla, on seuraus. Se pitää ymmärtää ja hyväksyä.

Olosuhteita ja muita ihmisiä ei voi

loputtomiin syyttää siitä, että on itse tehnyt vääriä valintoja.

Se, että asekaapin avain oli helposti saatavilla, ei ole mikään syy kiivetä kerrostalon katolle ja ampua ohikulkijoita.

Jo aivan pienille lapsille jaksetaan toistaa: ei saa lyödä.

Mihin tämä oppi katoaa aikuisten maailmasta?

Onko pinnan alla se hiljainen ajatus, ettei se ole mies eikä mikään joka ei

välillä anna ja saa turpaansa?

Perheväkivalta varjostaa Suomessa hyvin monen elämää. Se on vaiettu ja häpeän leimaama asia. Mutta häpeä ei useimmiten koske tekijää vaan uhreja.

Jos väkivallan tekijä sattuu tekohetkellä olemaan humalassa, teko jotenkin kummallisella tavalla tuntuu entisestään lievenevän. ”Sitä nyt sattuu kännissä

kaikenlaista.”

Eikö sen pitäis olla niin, että jos

humalassa ei pysty itseään hillitsemään, niin silloin ei juo ollenkaan?

Loputtomasta ymmärtämisen suosta kumpuaa syyllisyyden taakka. Se koskettaa erityisesti surmaajan

läheisiä, mutta myös ympäröivää

yhteisöä ja lopulta meitä kaikkia.

Erään päivälehden kolumnisti kirjoitti Hyvinkään tapauksen jälkeen, että

ampujalla olisi pitänyt olla edes yksi

ystävä, joka olisi nähnyt mitä on tulossa ja estänyt teon.

Sanoillaan kolumnisti asetti uuden taakan ampujan läheisten kannettavaksi. He ovat kuin osasyyllisiä tekoon, koska eivät nähneet hiljaisia signaaleja, kuten on tullut tavaksi kutsua.

Tyhjän puhumisen sijaan meistä

jokainen voi vaatia tekoja ja olla mukana vaikuttamassa niiden toteutumiseen.

Mielenterveyspalvelut ja koulujen

oppilashuolto kuntoon, riittävästi kouluterveydenhoitajia, kuraattoreita ja

erityisopettajia. Päiväkotien ja koulujen

ryhmäkoko pienemmäksi. Työelämä joustavaksi, jotta vanhemmilla on aikaa olla lastensa kanssa.

Me emme voi olla läheistemme vartijoita. Se ei sulje pois välittämistä, lähimmäisenrakkautta ja toisen ihmisarvon kunnioittamista.

Kenen tahansa mieli voi särkyä eikä sitä pysty estämään satapäinen ystävien joukko eikä mikään rakastava perhe.

Väkivaltainen teko pitää tuomita.

Sen tekijälle voi antaa anteeksi.

maija.ala-siurua@

maaseuduntulevaisuus.fi

Avaa artikkelin PDF