Kuva: Jutta Mykrä
Maatalouden vesiensuojelu Suomessa – menestystarina vai sarja vaatimattomia saavutuksia?
Vesistöjen heikkenevään tilaan valveuduttiin pala palalta, ja maatalouden ravinnekuormitus saatiin vähitellen pienenemään. Tutkijat eivät silti ole yksimielisiä toimien riittävyydestä.
Luken tutkijat Anja Yli-Viikari (vas.) ja Riitta Lemola pohtivat vesistökuormituksen vaiheita Suomen vanhimman valumakentän laidalla. Kuva: Jarno MelaRavinteita, etenkin vesistöjä pahoin rehevöittävää fosforia, valui vesistöihin ylen määrin maatalouden tehostumisen vuosikymmeninä.
Ympäristöongelmista ei kuitenkaan juuri tiedetty saati keskusteltu ennen 1970-lukua. Sisävesien ja Itämeren heikkenevään tilaan valveuduttiin pala palalta.
Toimet maatalouden vesistökuorman vähentämiseksi ovat olleet riittämättömiä, Suomen ympäristökeskuksen (Syke) erikoistutkija Seppo Knuuttila sanoo.
Hänen mukaansa maatalouden vesistönsuojelussa on saavutettu hyvin vaatimattomia tuloksia.
”Maatalouden absoluuttinen osuus Itämeren ravinnekuormituksesta ei ole muuttunut vuosikymmenten aikana. Suhteellinen osuus kuormituksesta on itse asiassa kasvanut.”
Knuuttila kertoo, että maatalous aiheuttaa edelleen noin 70 prosenttia Suomen vuosittaisesta ihmisperäisestä Itämeren fosforikuormituksesta ja lähes 60 prosenttia typpikuormituksesta. Saaristomerellä tilanne on tätäkin vakavampi.
Syken erikoistutkija Petri Ekholm on osin samoilla linjoilla. Maatalousvaltaisilla alueilla ja Saaristomeren valuma-alueella kuormitus ei ole vähentynyt.
Ekholm kuitenkin muistuttaa, että viljelijät ovat tehneet hyvin ympäristökorvauksen edellyttämiä toimenpiteitä.
Erilaisiakin näkemyksiä on. Luonnonvarakeskuksen (Luke) tutkijoiden Anja Yli-Viikarin ja Riitta Lemolan mukaan maatalouden vesiensuojelussa on saavutettu paljon. He korostavat, että ravinteiden käyttö on tehostunut merkittävästi.
”Typpitaseet ovat laskeneet 41 prosenttia 1980-luvun loppuun verrattuna. Fosforitaseiden ylijäämä on vähentynyt 84 prosenttia”, Yli-Viikari kertoo.
Lisäksi Yli-Viikari ja Lemola toteavat, että viljelijät ovat sitoutuneet ympäristökorvauksen ehtojen mukaisiin toimiin erittäin kiitettävästi.
Toki vesistökuormitukseen olisi voitu reagoida jonkin verran nopeammin, Luken tutkimusprofessori Eila Turtola kommentoi.
Esimerkiksi lannankäytön ja -levityksen ongelmiin olisi hänen mielestään pitänyt tarttua voimakkaammin, eikä suurta osaa ongelmista ole saatu kuntoon vielä tänä päivänäkään.
Luken tutkijat muistuttavat, että lannoituksen vähentäminen ja siitä seuraava maan fosforipitoisuuden lasku vaikuttavat huuhtoutuvan fosforin määrään viiveellä. Viime vuosina tehdyt muutokset näkyvät vasta vuosien kuluttua.
Onko siis saavutettu paljon vai ei? Mitä oikeastaan on tehty? On mentävä historiaan kokonaiskuvan saamiseksi.
Kaikki sai alkunsa maatalouden tehostumisesta. Peltojen liiallinen lannoitus ja lannankäytön puutteet, kuten talviaikainen lannanlevitys ja lantaloista valuvat nesteet, kuormittivat vesistöjä pahoin.
Taustalla olivat valtion suositukset, joita viljelijät noudattivat tunnollisesti. Lannoitteiden liikakäytön ei ajateltu aiheuttavan haittoja – päinvastoin.
Väkilannoitteiden myynti ja käyttö lisääntyivät voimakkaasti 1950-luvulta alkaen. Sotien jälkeen raivattuja, fosforia vain vähän sisältäviä peltoja lannoitettiin reilulla kädellä, Ekholm kertoo.
Fosforia levitettiin enimmillään noin kolminkertaisesti nykymääriin verrattuna. Turtola toteaa, että liikalannoitus johtui osin suosituksista.
”Silloin ajateltiin, että maan fosforipitoisuus pitää nostaa korkeaksi. Pyrittiin lannoittamaan niin paljon, että lannoitus ei enää lisää satoa. Lisäksi valtio tuki lannoittamista rahallisesti”, Turtola kuvailee.
Ekholm epäilee, että taustalla olivat osin myös kotimaisen apatiitin saatavuus ja Siilinjärven lannoitetehtaan tarjoamat valmisteet.
Vielä 1970-luvulla vallitsi yleinen ajatus siitä, ettei fosfori huuhtoudu vaan sitoutuu maahan.
”Maatiloja kannustettiin käyttämään runsaasti fosforia ja parantamaan näin peltojen tuottavuutta”, Yli-Viikari kertoo. Asiaan uskoivat sekä viljelijät että tutkijat.
Paine ongelmien ratkaisemiselle syntyi, kun kansalaiset alkoivat viettää vapaa-aikaa mökeillä ja huomata vesistöjen kunnon heikkenemisen. Lopullinen kansalaisia valveuttava asia olivat 1980- ja 90-lukujen mittavat sinilevien massaesiintymät.
Ajatusmaailmat muuttuivat. ”1970-luvulla käytiin yleistä keskustelua, kuormittaako maatalous vesistöjä vai ei. 1980-luvulla siirryttiin jo enemmän tekemiseen ja ratkaisujen hakemiseen”, Yli-Viikari kertoo.
Vesistökuormitusta ja tehokasta ravinnekäyttöä alettiin tutkia. Maatalouden tutkimuskeskus (MTTK, nykyinen Luke) perusti ensimmäisen valumakenttänsä vuonna 1975. Turtola nostaa esiin myös porraskokeet, joissa selvitettiin fosforilannoituksen vaikutusta satoon.
1980-luvulla käynnistettiin laaja Mavero-yhteistutkimushanke. Hanke tuotti runsaasti tietoa suositeltavista viljelytekniikoista, Yli-Viikari kertoo.
Hieman myöhemmin, vuonna 1998, Syke aloitti vielä nykypäivänäkin jatkuvan leväseurannan.
Tulosta alkoi syntyä, kun väkilannoitteiden käyttö kääntyi rajuun laskuun 1990-luvun alussa.
Viljelijöille annettiin uudenlaisia ohjeita. ”Huomattiin, ettei fosforia tarvitakaan kasvuun niin paljon kuin aiemmin luultiin”, Turtola kuvailee.
Lopulta typen ja fosforin käyttöä alettiin rajoittaa. Merkittävin syy siihen oli Suomen liittyminen Euroopan unioniin vuonna 1995. Ympäristötukijärjestelmä sekä nitraatti- ja vesipuitedirektiivit tehostivat ravinteiden käyttöä, Yli-Viikari kertoo.
Ravinnetaseista alettiin raportoida EU:lle, mikä johti entistä tarkempaan kansalliseen seurantaan. Eroosiota alettiin hillitä peltojen talviaikaisen kasvipeitteisyyden avulla.
Myös avokesannoista luovuttiin. Turtola ja Yli-Viikari kertovat, että niistä siirryttiin nopeasti viherkesantoihin 1990-luvun alussa.
Sittemmin on kiinnitetty runsaasti huomioita peltomaan kuntoon.
Tutkijoiden näkemykset maatalouden vesistökuormituksen historian vaiheista ovat hyvin yhteneväisiä. Taustalla eivät ole viljelijöiden osaamisen puutteet, vaan laajempi tietämättömyys sekä jopa valtiotason kannustus lannoituksen lisäämiseen.
Miten sitten on mahdollista, että mielipiteet toimien riittävyydestä eroavat näinkin voimakkaasti? Onko suomalainen maataloussektori tehnyt kaikkensa vai ei?
Asiaan lienee vaikea saada lopullista vastausta, mutta yhdestä haastatellut tutkijat ovat varmoja: Toimia tarvitaan kipeästi myös tulevaisuudessa.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
