VIERASKOLUMNI Muistoja 1980-luvulta
Siivosin kirjahyllyäni ja kirjarivistöjen takaa löytyi pölyn peitossa ollut teos: Jaakko Uotilan ja Paavo Uusitalon vuonna 1984 julkaisema ”Työttömyys, laki ja talous”. Kirjoittajat olivat aikansa yhteiskuntatieteilijöiden kärkeä, Jaakko Uotila Tampereen yliopiston julkisoikeuden ja Paavo Uusitalo Helsingin yliopiston oikeussosiologian professori. Kääntelin kirjaa käsissäni, pyyhin sankan pölyn kansista ja ryhdyin lukemaan.
Kirja sisältää kiintoisia pohdintoja työn ja työttömyyden luonteesta 1980-luvun alun Suomessa. Se on kaiku ajalta, jolloin yhteiskuntatieteilijät vielä olivat aitoja ajattelijoita ja tekivät rohkeita yhteiskunnallisia avauksia, ajalta ennen konsulteille ulkoistettua ajattelua.
Uotinen ja Uusitalo esittävät idean vapaaehtoisesta kansalaisvapaasta, jota voisi hyödyntää joka kymmenes vuosi. He kaavailevat, että joka vuosi 200 000 työikäistä kansalaista voisi viettää puolen vuoden vapaan. Tuona aikana heille maksettaisiin kansalaispalkkaa, joka olisi kaikille sama, mediaanitulon suuruinen. Kansalaisvapaan aikana osallistuttaisiin yhteiskunnallisesti hyödylliseen toimintaan, pelkkää joutenoloa se ei olisi. Järjestelmä ei tulisi kohtuuttoman kalliiksi, koska työttömyysmenoissa ja muussa sosiaaliturvassa säästettäisiin. Samalla työttömyys vähenisi, koska järjestelmä jakaisi työn tasaisemmin.
Uotilan ja Uusitalon ehdotus arvioitiin liian radikaaliksi. Suomalainen luovuus kukki: keskityttiin uuden ajatuksen mahdottomaksi osoittamiseen. Jotakin jäi kuitenkin itämään: keskustelu kansalaispalkasta käynnistyi. Nykyään puhutaan perustulosta. Ajatus kansalaisvapaasta jäi myös elämään ja aikanaan päätettiin aloittaa vuorotteluvapaa. Vuorotteluvapaa jäi marginaaliseksi. Siitä ei tullut kansalaisvapaan kaltaista massiivista työn kierrättämisen välinettä.
Kirjassa on toinen, nykyiseen yritysverokeskusteluun hyvin sopiva ehdotus. Kirjoittajat pohtivat työpaikkoja synnyttävää yritysverojärjestelmää. Teema on sama kuin Jyrki Kataisen hallituksella. Kataisen hallitus päätyi laskemaan roimasti yhteisöveroprosenttia. Uotila ja Uusitalo päättelevät, että yritysten verottaminen painottuu liiaksi työvoiman käyttämisestä perittäviin veroihin. Valuvika on siinä.
He kaavailevat yritysveroa, jonka määräytymisen perusteena olisi yrityksen liikevaihto. Siitä voitaisiin vähentää esimerkiksi raaka-aineet ja puolivalmisteet. Näin päästäisiin tarkistettuun liikevaihtoon. Verotettava yritystulo määräytyisi, kun tarkistetusta liikevaihdosta vähennettäisiin yrityksen palkkamenot. Yritysveroprosentti määrättäisiin verotettavan yritystulon ja lakisääteisten sosiaalivakuutusmaksujen kertymästä. Uotilan ja Uusitalon mukaan tällainen veromalli parantaisi työllisyyttä, koska päätöksenteon logiikka yrityksissä muuttuisi: verotus kannustaisi työpaikkojen lisäämistä.
Muistelen, että veromalli ei saanut vastakaikua. Se tyrmättiin mahdottomana. Kuitenkin sen perusidea on vahva: verotus suosisi työvoiman lisäämistä. Tämä rohkaisisi nimenomaan pieniä yrityksiä työllistämään. Innostuin: ehkä voitaisiin jopa ajatella muinaisen veromallin kokeilua työvaltaisissa mikroyrityksissä.
Havahduin, kun kirjaan jäänyt pöly kutitti kurkussani.
Palautin kirjan muiden kirjojen taakse. Istuuduin rauhallisesti nojatuoliini, kollikissa Picasso loikkasi käsinojalle. Hengitin syvään ja jäin sunnuntai-iltapäivän nirvanassa odottamaan yhteisöveroalennuksen dynaamisia vaikutuksia.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
