Yliö: Euroopan yhtenäisyys on historiallisen vahva – vielä

EU-huippukokous 18. joulukuuta Brysselissä. Kuvituskuva. Kuva: FREDERIC SIERAKOWSKI

Euroopan unionia pidetään eripuraisena ja kykenemättömä suuriin päätöksiin. Tänä vuonna on tullut tavaksi arvioida niinkin, että EU on joutunut maailmanpolitiikassa sivuraiteille.

Eripuraisuus on korostunut mediassa niin paljon, että se antaa väärän kuvan kehityksestä. Toistaiseksi tärkein muutos on ollut päinvastainen. Ukrainan tuki ei ole riittävää mutta sekin on laajempaa kuin mikään vastaava liittouma Euroopan historiassa.

Myös käsitys siitä, että Euroopan unioni olisi maailmanpolitiikassa sivuraiteilla, on yliampuva.

Historiassa Euroopan valtioiden riitaisuus on ollut itsestäänselvyys. Toisen maailmansodan jälkeenkään maat eivät ole olleet lähtökohtaisesti yksimielisiä mistään suuresta kysymyksestä.

Sopimukset ovat syntyneet satojen neuvottelukierrosten jälkeen. Sitä paitsi ennen 2000-lukua yhteisistä kokouksista puuttui puolet Euroopan maista. Ei ollut mitään yhtenäistä Eurooppaa.

Mielikuva eripuraisesta Euroopasta on korostunut sitä mukaan kuin yhtenäiselle politiikalle on asetettu alati suurempia tavoitteita. Yhdentyminen on ollutkin menetys. Se on ollut tärkein yksittäinen Länsi-Euroopan taloutta vauhdittanut tekijä.

Ongelmat alkoivat kuitenkin kasautua, koska taloudellisen ja poliittisen unionin ehdot ovat erilaisia, jopa keskenään ristiriitaisia. Se syö yhdentymisen polttoainetta. Eurooppalaiset valtiot ovat putoamassa tieteen ja teknologian kärjestä.

Euroopan merkitys ei silti ole vähentynyt sillä tavalla kuin esitetään. Päättäjät johtivat selviytymistä finanssikriisistä, pakolaiskriisistä ja koronapandemiasta kohtuullisen hyvin.

Virheitä tehtiin eikä kauneuspisteitä kertynyt, mutta poliittinen järjestelmä ja yhteiskunta toimivat. Aikaisemmissa kriiseissä historiassa on käynyt huonommin.

Myöskään yrityksissä lopettaa Ukrainan ja Venäjän välinen sota Euroopan rooli ei ole ollut niin vähäinen kuin mitä uutisvirrassa kuvataan. Siihen nähden, että Euroopalta puuttuu sekä rahaa että sotilaallista voimaa, eurooppalaiset poliitikot ja diplomaatit ovat pärjänneet hyvin.

He ovat onnistuneet pitämään naruja niin Venäjästä kuin Yhdysvalloista vaikka vähemmän tiukkoina kuin on toivottu.

Tilanne voisi olla paljon huonompi, kun pitää mielessä, mistä tammikuussa 2025 aloitettiin.

Eurooppalaisten voimaa selittää kaksi asiaa. Ranska, Saksa ja Iso-Britannia ovat edelleen keskeisiä toimijoita maailmassa. Sitä ei aina huomata, koska niiden hallitukset ovat kotimaassaan epäsuosittuja ja siksi niitä vähätellään mediassa etenkin Yhdysvalloissa.

Yhtenäisyyttä on sekin, että Iso-Britannia on sujuvasti mukana kolmen vallan triumviraatissa, joka on johtanut Ukrainan tukemista.

Myös Puola ja Italia, muiden muassa, ovat nousseet kohtaloaan suuremmiksi.

Suomen rooli on kasvanut painavammaksi kuin koskaan. Venäjän uhka nosti uuden Nato-maan suhteellisen vahvat ja modernit sotavoimat keskeiseksi Pohjois-Euroopassa.

Myös tasavallan presidentti Alexander Stubbin yhteyksillä ja osaamisella on ollut oleellinen merkitys. Hän on kyennyt käymään keskusteluja erilaisista lähtökohdista. Maailman areenoilla sellaisella on suuri arvo, vaikka monille hyvin riittäisi ulkopolitiikaksi Yhdysvaltain poliittisen johdon solvaaminen.

Toinen syy eurooppalaisten voimalle on se hiljainen mahti, joka on vuosisatojen kulttuurin tulos. Sitä ei heti pyyhitä pois. Se perustuu niinkin yksinkertaisiin asioihin kuin sivistykseen ja käytöstapoihin, jopa ihanteisiin, mutta ennen kaikkea lakiin nojaaviin instituutioihin ja kaikkien kunnioittamaan diplomaattiseen osaamiseen.

Silti tämän voiman säilyttäminen on käymässä vaikeaksi. EU on vaikeuttanut asemaansa ja yhtenäisyyttään omilla virheillään.

Vakavimmin yhtenäisyyttä koettelee poliittisten liikkeiden valtasuhteiden muutos. Pahin eripura syntyy oikeistolaisen ajattelun muutoksesta. Jyrkästi kansallismielinen oikeisto on kasvattanut suosiotaan. Jopa fasistiset, avoimesti kulttuuri- ja ehkä jopa ihmisvihamieliset aatteet saavat kannatusta.

Maltillisen ja liberaalin konservatismin oikea laita on pettänyt.

Militantti poliittinen aalto syntyi, koska talouden ja hyvinvoinnin kehittämisessä epäonnistuttiin. Epäonnistuminen syö kansantalouksien voimavaroja ja kasvattaa tyytymättömyyttä.

Koska keskeiset äänestäjäryhmät, kuten suuri osa keskiluokkaisia palkansaajia, pelkäävät toimeentulonsa puolesta, tyytymättömyys hajottaa poliittista konsensusta. Tämä voi johtaa hallitsemattomaan poliittiseen vastakkainasetteluun, kuten tapahtui Yhdysvalloissa.

Vasta se olisi tekijä, joka romuttaisi luottamuksen yhdentyvän Euroopan siunauksellisuuteen. Se romuttaisi EU:n aseman myös maailmanpolitiikassa.

Talouden uudistaminen on kuitenkin kaikille puolueille suuri riski. Syynä on se, että ne äänestäjäryhmät, jotka eniten ovat huolissaan toimeentulostaan, myös pelkäävät uudistuksia eniten.

Eripuraisuus, joka voi rikkoa Euroopan vuosikymmenien yhdentymiskehityksen ja sen tuomat edut, syntyy tästä paradoksista.

Marko Nenonen

filosofian tohtori, dosentti (eläkkeellä)

Tampere