Kuva: Mandel Ngan
Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka muuttuu ratkaisevasti: Natossa USA:n kyseenalaisiakin etuja ja tavoitteita on vaikea sivuuttaa tai väheksyä
Jäsenyyspäätöksessä on paljon paasikiviläistä pienen rajavaltion realismia. Jatkossa puolustusliiton yhtenäisyys on meidän etumme ja siksi Washingtonia on myötäiltävä.
Yhdysvaltain presidentti Joe Biden laittoi koko arvovaltansa peliin Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden puolesta, kun Ruotsin pääministeri Magdalena Andersson ja presidentti Sauli Niinistö vierailivat Washingtonissa. Kuva: Mandel Ngan25.5.202213:33
Monet ovat tänä keväänä jo viettäneet Suomen perinteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan eli Paasikiven-Kekkosen linjan hautajaisia. Se on perusteltua, jos linja nähdään ennen muuta Venäjän turvallisuusintressien huomioon ottamisena tai ilkeämmin luokattomana nöyristelynä Moskovan suuntaan.
Jäsenyyden myötä tilanne muuttuu ratkaisevasti. Suomesta tulee Naton ja myös USA:n sisäpiiriläinen erityisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Sisäpiiriläisenä me pääsemme varmistelemaan, että Yhdysvallat takaa Itämeren alueen turvallisuuden.
Vaikka Suomi Nato-maanakin tavoittelee toimivia suhteita Venäjän kanssa, paluuta Paasikiven-Kekkosen linjan mukaiseen myötäilyyn ei ole.
Muutos on merkittävä, mutta kaikki sen seuraukset eivät välttämättä ole myönteisiä. Suomen kannattaa huolehtia Naton yhtenäisyydestä. Se tarkoittaa, että USA:n etujen mukaisia epämukaviakin ratkaisuja on hyväksyttävä ja käytännön operaatioihin on osallistuttava.
Suomi haki Natoon lopulta hyvin yksimielisesti. Jos Ukrainan sota jatkuu pitkään ja geopoliittinen tilanne kärjistyy laajemmin, USA:n myötäileminen saattaa rikkoa rintamaa Suomessa. Ennusmerkkejä tästä nähtiin jo jäsenyyshakemusta valmisteltaessa.
Nato-päätöstä voi toki myös tarkastella johdonmukaisena jatkona meidän ulko- ja turvallisuuspolitiikkamme pitkälle linjalle. Silloin paino on enemmän paasikiviläisyydessä.
Tasavallan presidentti Sauli Niinistö harjoitti yhdessä pääministeri Sanna Marinin (sd.) hallituksen kanssa pienen valtion pragmaattista realismia ja otti Paasikiven painottaman maantieteen huomioon, mutta toisin päin. Puolustusliiton jäsenyyttä haettiin, koska rajanaapuri muuttui liian arvaamattomaksi ja agressiiviseksi.
Kohti länttä Suomi on edennyt jo kauan, vaikka aina se ei ole siltä näyttänyt. Yksi keskeisimmistä ratkaisuista oli EEC-vapaakauppasopimuksen allekirjoittaminen vuonna 1973.
Johdonmukaisinta eteneminen on ollut Berliinin muurin murtumisen ja Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Ensin haudattiin YYA-sopimus. Sen jälkeen mentiin EU:n jäseneksi ja 1990-luvun puolivälistä lähtien suhdetta Natoon on tiivistetty.
Pohjana on ollut kuuluisa Nato-optio, jolla Suomi varasi itselleen oikeuden hakea jäsenyyttä ”tarvittaessa”. Tarpeella viitattiin tietenkin Venäjän mahdolliseen uhitteluun.
Tätä lähes 30 vuotta jatkunutta suhteiden rakentamista ja Nato-optiota voi kiitellä kaukonäköiseksi jäsenyyden petaamiseksi tai moittia Venäjä-hyysäämiseen perustuvaksi jarrutteluksi.
Asiantuntijat varoittivat jo 1990-luvun loppupuolella option ongelmista. Kun turvallisuusuhka kasvaa ja tarve jäsenyydelle tulee, kriisin eskaloitumista pelkäävät Nato-maat eivät välttämättä hyväksy Suomea jäseneksi. Siksi suositus oli, että optio kannattaisi lunastaa suojasään aikana, ei kriisin keskellä.
Puolustusliittoon olisi voitu liittyä tai olisi pitänyt liittyä jo aikaisemmin. Paras hetki oli ennen vuotta 1999 EU-jäsenyyden jälkimainingeissa.
Kun Puola, Tsekki ja Unkari liittyivät vuonna 1999 ja baltit vuonna 2004, viiteryhmä oli väärä. Itäisen Keski-Euroopan ja Baltian maat halusivat USA-vetoiseen Natoon, koska ne pelkäsivät Venäjää. Suomen silloiseen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen pelikirjaan ei sopinut Venäjän ”pelkääminen” eikä tuen hakeminen Washingtonista.
Vuonna 2014 Krimin miehityksen jälkeen viimeistään oli päivänselvää, että hyvä tahto, totuus tai kansainväliset normit eivät merkitse Venäjän presidentti Vladimir Putinille yhtään mitään. Koska tuolloinkaan ei lähdetty hakeutumaan kohtia Natoa, kyynisimmät tekivät sen johtopäätöksen, ettei Suomella ole aikomustakaan lunastaa Nato-optiota Venäjän uhan vuoksi.
Kun jäsenyysprosessi nyt saadaan maaliin, sekä edellä mainittu johtopäätös, että varoitukset option ongelmista kriisiaikana osoittautuvat periaatteessa vääriksi: Suomi hakeutuu ja hyväksytään Naton jäseneksi samaan aikaan, kun keskellä Eurooppaa käydään Venäjän aloittamaa hyökkäyssotaa.
Nato-prosessin aikana on keskusteltu paljon siitä, miksi jäsenyysoptio jätettiin kerta toisensa jälkeen käyttämättä.
Kyse on ollut paljolti siitä, että koska Venäjä ei suoraan uhkaa meitä, sitä on turha ehdoin tahdoin ärsyttää. On ajateltu, että Nato-kumppanuutta voi tiivistää, mutta se riittää.
Toisaalta liian läheistä kytkeytymistä Yhdysvaltoihin välteltiin pitkään. Esimerkiksi viittaukset siihen, että USA:n läsnäolo Euroopassa lisäisi Itämeren alueen turvallisuutta, torjuttiin säännönmukaisesti turvallisuuspoliittisista selonteoista. Tämä oli ennen muuta Venäjä-myötäilyä. Tosin 2003 alkanut Irakin sota käänsi myös yleistä mielipidettä Yhdysvaltoja vastaan.
Pontevimmin Nato-jäsenyyttä ja USA-kytkennän vahvistamista jarrutti presidentti Tarja Halonen. Hän itse katsoo pysäyttäneensä 2000-luvun alkupuolella ne vahvat voimat, jotka olivat viemässä Suomea Natoon.
Siitä, miten vahvoja nämä voimat todella olivat, kiistellään varmasti vielä pitkään. Myös jälkipyykki Halosen ja monien muiden harjoittaman Venäjä-myötäilyn perusteista on pesemättä.
Se on joka tapauksessa selvää, että ”haloslainen” vahvasti Moskovaan kallellaan oleva tulkinta Paasikiven-Kekkosen linjasta kuopataan pian: Nato-jäsenenä USA:n intressit ovat meille pysyvästi tärkeämpiä kuin Venäjän.
Tätä analyysiä varten on haastateltu useita suomalaisia ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntijoita.Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
