Valon ja jään taivaallinen näytelmä

Koko taivaan täyttävä halo näkyi tammikuun puolivälissä Pälkäneellä kahdeksan jälkeen illalla. ”Näytös ei kestänyt pitkään, sillä vasemmalla näkyvä pilvi vyöryi eteen”, kuvaaja Jari Luomanen kirjoitti havainnostaan. Näytelmästä löytyi seitsemän eri haloa. Jari Luomanen Kuva: Viestilehtien arkisto

Kirkkaalla säällä taivaalla voi auringon tai kuun ympärillä nähdä valoja, jotka ovat kuin pieniä ja haaleita sateenkaaria, mutta voivat risteillä moneen suuntaan.

Ilmiöt ovat haloja, joita syntyy valon taittuessa ja heijastuessa pienistä jääkiteistä.

Haloja näkyy kaikkina vuodenaikoina.

Kesällä niitä muodostuu pilvissä korkealla taivaalla. Yläpilvissä voi olla reilusti pakkasta, vaikka maan päällä olisikin helle. Silloin näytelmät voivat näkyä laajalti jopa useissa maakunnissa yhtä aikaa.

Talvella haloja syntyy myös maanpinnan lähellä olevan jääsumun ansioista. Silloin halot ovat hyvin paikallisia ja saatat nauttia näytelmästä yksin.

Yhteistä pilville ja jääsumulle on, että valo paistaa niiden läpi.

”Jos pakkanen laskee alle kuuden asteen ja ilman kosteus on riittävän korkea, alkavat olosuhteet olla hyvät. Jos pakkanen laskee alle kahdenkymmenen, näkyy useimmiten pilarihaloja reilusti”, haloharrastaja Jari Luomanen sanoo.

Halojen seuraamiseen liittyy tietty sattumanvaraisuus. Otollisia olosuhteita voi ennakoida, mutta koskaan ei voi tietää, muodostuuko oikeanlaisia jääkiteitä. Paras hetki näytelmästä voi kestää vain minuutin tai pari.

”Jääsumu tahtoo tulla ja mennä. Vapisevin käsin saa aina kiireessä kameran jalustaa pystyttää. Sitten on myös huippusäitä, kun jääsumu jämähtää tuntikausiksi paikalleen”, Luomanen sanoo.

Sattumalta oikealle paikalle osui Antti Henriksson lokakuussa Kittilässä. Hän sai upeat kuvat halosta, vaikka ei oikein tiennyt mitä kuvasi.

”Talvi alkoi juuri ja pakkanen kiristyi sopivaksi melkein kymmeneen asteeseen. Olosuhteet olivat otolliset, sillä Ylläs alkoi tykittää lunta ja taivas oli kirkas”, Henriksson kertoo.

Hän ei aikaisemmin ollut kuvannut haloja, mutta ymmärsi heti, että nyt kannattaa tarttua kameraan. Tähtiharrastajien yhdistyksen Ursan Taivaanvahti-palvelussa havainto herätti huomiota.

”Voi pyhä jysäys mikä zeniitinympäristön kaari”, eräs harrastaja kommentoi.

Kuvista löytyi 15 eri muotoa, joista yksi oli täysin uusi. Se saatiin vahvistettua tietokoneen avulla.

Henriksson saattaa saada nimensä historiankirjoihin, sillä uusia muotoja on tapana nimetä löytäjän mukaan.

Haloja voi nähdä kuka vain. Erityisvarusteita ei tarvita, millä tahansa kameralla voi ottaa kuvan ja lähettää sen Taivaanvahtiin.

Henriksson tosin on kokenut luontokuvaaja, joten rutiini oli hallussa. Siksi otoksista tuli niin hienoja, vaikka aihe olikin uusi.

Sitten on tietysti vakavia harrastajia, kuten Luomanen.

”Jahtaan haloja aktiivisesti. Halot ovat temperamenttisia ja aina erilaisia. Ne ovat erittäin monimuotoisia esimerkiksi sateenkaariin verrattuna”, hän perustelee.

Tänä talvena auton mittariin on tullut lähemmäs 3 000 kilometriä.

Reissuilla Luomasella kulkee toisinaan mikroskooppi mukana. Sitä tarvitaan, jotta jääkiteistä saadaan näyte. Syöttämällä kide, sen asento ja valon lähteen korkeus tietokoneelle, voidaan halo mallintaa.

Malli todistaa halon aidoksi ja sulkee pois heijastuman kamerassa tai virheen kuvankäsittelyssä. Se on tärkeää teorian kannalta. Halojen muotoja on todistettu valokuvin noin 80 kappaletta, mutta niitä uskotaan olevan vielä enemmän.

Kesällä haloja ei tarvitse erikseen jahdata.

”Kesällä harrastus on odottelua. Katsellaan sääkarttoja ja taivaanrantaa ja päivystetään”, Luomanen sanoo.

Suomi on erinomainen paikka havaita haloja.

”Täällä on jääsumua ja pakkasia, mutta luonnonlunta ei kerry niin paljoa, ettei hiihtokeskuksissa lumetettaisi”, Luomanen sanoo.

Lumitykit puhaltavat pakkasella ilmaan lumen lisäksi mikroskooppisia jäähitusia. Ne leviävät laajemmalle kuin näkyvä lumi. Hiukkasten ympärille luonto muovaa ilman kosteudesta jääkiteen.

Ursan ilmakehän optisten ilmiöiden jaoston vetäjän Juha Ojanperän mukaan havaintoja taivaanvahtiin tulee noin tuhat vuodessa.

Meikäläiset ovat myös löytäneet uusia halojen muotoja. Esimerkiksi Moilasen kaaren kuvasi ensimmäisen kerran Jarmo Moilanen vuonna 1995.

Paras paikka halobongarille maapallolla on kuitenkin Etelämanner.

”Parhaat paikat siellä ovat korkealla meren pinnasta. Helposti käykin niin, että pilvilautta yhtäkkiä muuttuu jääkiteiksi. Suomalaiset ovat olleet sielläkin havaitsemassa”, Luomanen sanoo.

Jääsumussa halojen kirjo on pilviä suurempi.

”Jotkut halot näkyvät vain jääsumussa, esimerkiksi Moilasen kaari on sellainen. Syytä sille ei tiedetä. Haloissa on vielä paljon tutkittavaa”, Ojanperä sanoo. AIMO VAINIO

Voi pyhä

jysäys mikä zeniitinympäristön kaari.«

hALOHARRASTAJA

Avaa artikkelin PDF