Koulukodeissa paiskittiin pakkotöitä ja koettiin väkivaltaa - valtio pyytää anteeksi

Viime vuosina pitkään vaietun aiheen ympäriltä on särjetty jäätä ahkerasti. Kun dokumentti Varastettu lapsuus julkaistiin, siinä itsekin esiintynyt Heino Saaristo sai yhteydenottoja koulukodin kasvateilta Ruotsista saakka. Moni oli hyvillään, että asia oli vihdoin tuotu julki. Kuva: Lari Lievonen

Metsästyskoira heittäytyy häkin verkkoa vasten ja heiluttaa toiveikkaana häntäänsä. Sen isäntä ojentautuu rapsuttamaan.

65-vuotias Heino Saaristo elää tavallista maalaiselämää Pohjois-Karjalassa luonnon keskellä. On kuitenkin jotakin, mitä hän ei voi unohtaa. Muistot palaavat uniin: Se mitä tapahtui makuusalissa ovien sulkeuduttua, muistot eristyshuoneesta, muistot koivukujasta, jonka päässä häämöttää suuri rakennus.

Tuhansien muiden suomalaisten tavoin Heino on viettänyt osan lapsuudestaan koulukodissa. ”Olen hävennyt koko ajan. Sen jälkeen on leimattu ihminen”, Saaristo kuvailee. Vielä 90-luvun lopulla poliisit tulivat hänen pihaansa, sillä Enossa oli tehty pankkiryöstö. Saaristo seisoi märissä vaatteissa pihalla, juuri karhumetsältä tulleena.

Syitä koulukotiin joutumiselle oli Saariston mukaan yksi: köyhyys. Lapsuudenperhe oli iso ja raha tiukassa. Joku lapsista jäi aina auttamaan kotitöissä ja poissaoloja kertyi.

Elokuussa vuonna 1964, 12-vuotiaana, Saaristo kuljetettiin kahden veljensä kanssa ensin putkaan ja sieltä Pohjolan poikakotiin. Veljeksistä neljäs seurasi pian perästä. 16-vuotias Arvo oli jo oppivelvollisuusiän ylittänyt, mutta joutui koulukotiin siitä huolimatta.

Vielä 60-luvulla koulukotien toimintaa rahoitettiin niiden asukkaiden tekemällä työllä. Pohjolan poikakoti oli Muhoksen suurimpia maatiloja.

Koulu alkoi ylemmillä luokilla vasta marraskuun lopulla – sitten, kun sokerijuurikas oli nostettu. Myös Saaristo työskenteli pellolla. Päivät olivat pitkiä ja jalkoja suojasivat sukkien sijaan jalkarätit.

Pakkotyön taustalla olivat laitoshoidon korkeat kustannukset, johon kunnat saivat niukasti valtiontukea. Nimitystä koulukoti Saaristo pitääkin halventavana ja puhuu mieluummin pakkotyölaitoksesta.

”Paheksumme lapsityövoimalla toimivaa ompelimoa Brasiliassa, mutta Suomen historia on ihan yhtä likainen.”

Taloudellisista syistä johtuen lastenkodeissa saatettiin säästää myös yövalvonnasta. Saariston makuusali sijaitsi sotasairaalanakin toimineessa rakennuksessa. Rakennuksia oli yhteensä kolme ja jokaisessa asui 50–60 poikaa. Illalla ovet lyötiin lukkoon ja pojat jäivät rakennukseen keskenään.

”Isommat pojat pitivät nyrkkeilysäkkeinään pieniä poikia”, Saaristo muistelee.

Pahin paikka oli ruokalan eteinen. Lyönneissä suosittiin Saariston muistojen mukaan ”tiputusta”: iskua otsaan ja palleaan.

Väkivaltaan syyllistyi myös henkilökunta. Lastenkoteihin verrattuna koulukodit olivat tuolloin huomattavan johtajavetoisia ja paikalliset erot lastensuojelutyön laadussa olivat suuria.

Pelko leimaa monia muistoja. ”Ilomantsista tuli poika, jolla oli hirveän paha olla, kun hän ikävöi kotiinsa. Hän meni johtajalle puhumaan ja oli kuukauden putkassa. Tämä oli se apu, jos meni lohtua hakemaan.”

Ruotsissa ja Norjassa koulukotilapset ovat saaneet valtiolta julkisen anteeksipyynnön ja oikeuden hakea korvauksia valtiolta. Saariston syy avoimuuteen on ollut toive siitä, että myös Suomen valtio pyytäisi lasten epäreilua kohtelua anteeksi.

Muutaman viikon päästä haastattelusta kuulen Saaristolta ilouutisen. Valtio aikoo kuin aikookin esittää virallisen anteeksipyyntönsä. Tilaisuus on Finlandia-talossa lasten oikeuksien päivänä, 20. marraskuuta. ”Totta kai heti varattiin liput junaan. Olemme Helsingissä vuorokauden.”

Anteeksipyynnön esittää valtion puolesta perhe- ja peruspalveluministeri Juha Rehula (kesk.). Rahallisia korvauksia ei tosin ainakaan vielä ole tiedossa.

Syyllisyydentunne ja häpeä, vuosien ajan mukana kulkeneet seuralaiset, voidaan virallisesti luovuttaa sille taholle kenelle ne kuuluvat.