Vain hullu maksaa veroja Suomeen

On kaksi tapaa kiertää veroja, laillinen ja laiton.

Kaikki vakaasti toimivat yritykset ja myös

varakkaimmat yksityishenkilöt harrastavat tuota ensiksi mainittua. Veronkierron sijaan

sitä kutsutaan verosuunnitteluksi.

Sen tavoitteena on omien tulojen maksimointi. Yhteiskunnan ylläpitoon tarvittavat verot verosuunnittelijat jättävät jonkun muun maksettavaksi.

Laitonta veronkiertoa harrastavat erilaiset suharit. Kuititon talous on tunnettua rakennusalalta, mutta muillakin pienyrittäjillä on siihen taipumusta.

Ja vaikka ei olisi, alennuksia kärttävät

asiakkaat painostavat heitä siihen.

Helpointa veronkierto on suuryrityksille. Monessa maassa toimiva yritys voi valita, missä maassa se jättää veronsa maksamatta.

Viime vuonna kohuttiin, kun yhteiskunnalle

terveyspalveluita myyvä Mehiläinen maksoi voittonsa konserniavustuksena Ruotsiin.

Mehiläinen sai pahan tahran imagoonsa, mutta se ei silti ole ainoa eikä edes välttämättä pahin verosuunnittelija.

Lista on pitkä. Helsingin Sanomien mukaan esimerkiksi Nokia maksaa tuloksestaan veroa Suomeen 0,1 prosenttia, Stora Enso 2,8 ja UPM 3,9 prosenttia. Metson ja Nokian Renkaiden

veroprosentti on pyöreä nolla.

Verosuunnittelun tärkeyden huomasin

jo nuorena opiskelijana, kun maksoin pienistä kesätienesteistäni veroa huomattavasti kovemmalla prosentilla kuin kylän varakkaimpina

pidetyt maa- ja metsätalouden harjoittajat.

Verokalenterin mukaan tilakoon ja veroprosentin suhde näytti käänteiseltä. Eli mitä suurempi tila, sitä matalampi veroaste.

Verosuunnittelu siis kannattaa myös yksityiselle. Vain hullu maksaa veroja.

Verotuksen rapautuminen on kohtalokasta

yhteiskunnalle. Hyvänä esimerkkinä Kreikka, jossa verojen maksu ei ole kuulunut maan

tapoihin.

Siltä osin juhlat ovat nyt ohi. Jatkossa kreikkalaistenkin on osallistuttava oman yhteiskuntansa pyörittämiseen entistä suuremmalla osuudella.

Yritysten verokikkailu on koko ajan kiihtymässä. Sitä on vaikea täysin tukkia, mutta

jotain keinoja on silti olemassa.

Esimerkiksi Mehiläisen tapauksessa kuntapäättäjät alkoivat miettiä, miten paljon niiden kannattaa ulkomaille voittonsa lypsävää yritystä

tukea.

Jokin aika sitten Mehiläinen kertoi menettäneensä merkittäviä asiakkaita muille yrityksille. Jatkossa Mehiläisen halukkuus maksaa

Suomeen veroja lienee aiempaa suurempi.

Sama lääke pätee muihinkin yhtiöihin. Osa niistä myöntää, että ne jo nyt maksavat veroja Suomeen pelkästään imagosyistä.

Yhteiskunnan kannattaa varmistaa, että nuo syyt pysyvät ja vahvistuvat. Erilaisten päättäjien

lisäksi myös yksittäiset kuluttajat voivat vaikuttaa yritysten käyttäytymiseen valinnoillaan.

Raaka ohje on, että kotimaahan veronsa

maksavia yrityksiä pitää suosia. Sen luulisi

olevan päivänselvää, kun esimerkiksi kunta miettii tavaroiden ja palveluiden ostoa.

Tässä päättäjiltä vaaditaan maitolitran senttihinnan sijaan oman kunnan ja maan edun

näkemistä. Silloin ratkaisuna ei voi olla, että sairaalaan tai kouluun ostetaan ruotsalaista tai saksalaista maitoa.

Samoin urakoita tilattaessa etusijalle pitää nostaa oman kunnan yrittäjät. Ei voi olla kunnan

etu makuuttaa paikallisia rakennusmiehiä

kortistossa ja antaa kunnan rakennusurakoita virolaista työvoimaa käyttäville ulkopuolisille yrittäjille.

Valtionkin etu on suosia sellaisia yrityksiä, jotka maksavat veronsa Suomeen.

Halvin tarjous on tietenkin helpoin hyväksyä. Mutta onko niin pakko tehdä, jos se on oikeasti kunnan edun vastainen?

Sama pätee pienempiin päätöksiin. Kuluttajalla on avaimet lähiseutunsa menestykseen.

Se edellyttää lähipalveluiden käyttöä. On hienoa käydä maakunnan keskuskaupungin laidalle nousseessa supermarketryppäässä

ostoksilla, mutta sen jälkeen on turha haikailla lähikaupan perään.

Sama koskee kaikkea omalla kylällä jäljellä olevaa palvelutarjontaa.

Ellet itse käytä lähintä palvelua, suosi lähiruokaa, vaikka se maksaisi vähän enemmän, ja lämmitä puulla, älä itke maaseudun autioitumista.

Ja vaikka Kreikassa on nyt halpaa ja lämmintä, ehkä seuraavan lomamatkankin voisi tehdä

kotimaassa. Vai onko se jo liikaa vaadittu?

jarmo.palokallio@

maaseuduntulevaisuus.fi

Avaa artikkelin PDF