Halpa ei ole hyvää
antti.hirsaho@
maaseuduntulevaisuus.fi
Aina kun kuulen sanan kilpailutus,
tiedän, että nyt menee jotain pieleen.
Ennen tarjouspyyntöjen lähettämistä
on kuitenkin unohtunut jokin tärkeä
elementti tai valinta osuu jollain muulla tavalla väärään.
Usein kilpailutetaan asioita, jotka
ennen hoidettiin itse ja hyvin. Eipä monenkaan mielessä välttämättä menneinä vuosikymmeninä käynyt, että kunnalliskoti sijaitsee naapurikunnassa.
Siilinjärven kunta kilpailutti lainsäädännön pakottamana vanhusten hoivapalvelut. Kuten arvata saattaa, valinta
ei osunut paikalliseen toimijaan vaan suurempaan yritykseen.
Mummot ja vaarit saattavat siis vaihtaa viimeisessä muuttoilmoituksessaan kotikuntaa, jos heidät päätetään muiluttaa pitäjänrajan yli Nilsiään rakennettavaan uuteen palvelukotiin.
Uusi palveluntarjoaja ehätti kommentoimaan, ettei heillä olisi ollut mitään
sitä vastaan, että palvelu olisi rajattu
tapahtumaan Siilinjärvellä. Eipä vain oltu älytty kirjoittaa sitä tarjouspyyntöön.
Ei mennyt ihan putkeen kotitaloni
putkiremonttikaan Helsingissä.
Edullisimman tarjouksen tehneen
firman jäljiltä suihkujen kaadot johtivat joissain asunnoissa veden viemärin
sijasta vessan kynnykselle. Pihan siistiminen oli itkeäkö vai nauraa -tasoa, esimerkiksi uusi nurmikko kylvettiin syyssateiden yhteydessä mutamaahan.
Asiat voi hoitaa myös hyvin. Kiuruveden kunnan kouluruokailun järjestäminen on tästä esimerkki.
En tiedä, kuka rohkea siellä ensimmäisenä polki jalkaa maahan ja kieltäytyi
ostamasta raaka-aineita keskitetysti
kaukaa. Nykytilanne on kuitenkin se, että
oman pitäjän tuotteita suositaan niin paljon kuin voidaan. Tuottajat kiittävät, ruokailijat kiittävät ja muu Suomi ihailee ja ihmettelee.
Jari Tervo kuvaili jokaisen suomalaisen elonsa aikana kokemia suurtalouskeittiökauhuja nimellä ”kulinarististen vankileirien saaristo”.
En ole ruokaillut Kiuruvedellä, mutta haluaisin kyllä. Ei omin ehdoin valmistettu lähiruoka voi olla pahempaa, kuin eineksen kaltainen mauton mössö, jota suuri osa kansasta päivittäin syö.
Eikä se kalliiksikaan käy, jos Kiuruveden kuntaa on uskominen.
1990-luvun alussa Ilmavoimien uuden torjuntahävittäjän valinta oli kuuma
peruna. Silloin päädyttiin lentäjien
suosikkiin, hankintabudjettiin nähden aivan liian kalliiseen F-18 Hornetiin.
Olisi mielenkiintoista tietää, millaiset ilmavoimamme olisivat, jos nykyhävittäjämme olisi jokin muu silloin tarjotuista vaihtoehdoista.
Kommentoisiko Suomen Kuvalehti
Ilmavoimien olevan ”kokoluokassaan Euroopan vahvimpiin kuuluva ilma-ase”? Pääsisivätkö pojat taivaalla hakemaan kokemusta lentämällä Nato-maiden kanssa?
Mene ja tiedä. Varmaa on, että ei
valinta maanpuolustuksellisesti täysin huono ollut.
Totuus on, ettei halvalla yleensä saa hyvää.
Valintoja tehdessä pitäisi tuijottaa
taloudellista kokonaisvaikutusta ostohinnan sijaan. Näin saatettaisiin estää suuremmat vahingot kuin EU:n hankintadirektiivistä joka tapauksessa aiheutuvat ajanhukka ja hiusten halkominen.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
