Kaivosveron tarve ei noussut tyhjästä
lukijalta
Uusi kaivoslaki on ollut voimassa vuoden verran, mutta jo nyt se on herättänyt vakavaa keskustelua sekä parantamis- että täydentämistarpeista.
Viranomaisilta saatujen tietojen mukaan heillä on käsittelyssä noin 500 valtaus- ja 60 kaivoslupa-asiaa. Kaivoslain uudistamiseen liittynyt kansainvälinen kampanjointi alan mahdollisuuksista Suomessa on siis tavoittanut tarkoitettuja tahoja.
Geologinen tutkimuskeskus oli puolestaan tehnyt varsin hyvän ja uskottavuutta huokuvan peruskartoitustyön.
Kaivostapaukset ”Talvivaaran nikkeli” ja ”Raahen kulta” ovat osoittaneet, että lupa-asioiden käsittelyssä ei saa olla ”kevennettyä” arviointia.
Jokainen suunniteltu toimenpide vaatii ammattitaitoista ja -tietoista projisointia toisaalta paikallisiin maasto-oloihin ja toisaalta paikallisuutta laajemmin luontoon ja rakennettuun ympäristöön.
Lupahakemusten käsittelyyn tarvitaan nykyistä merkittävästi suurempi joukko asiantuntijavoimavaroja. Tästä koituvat laskut kuuluvat kaivosyhtiöiden maksettaviin.
Myös kielteiseen johtopäätökseen johtanut käsittelyprosessi maksaa. Sekin lasku kuuluu yrittäjäriskin piiriin.
Jo pelkästään mainitusta syystä keskusteluun on nostettu erityisveron, kaivosveron, tarpeellisuus. On hahmoteltu maanpintakerroksesta louhittuihin tai kaivettuihin ainesmääriin perustuvaa ympäristöperusteista louhintaveroa, joka luokiteltaisiin ympäristöpoliittisesti haittaveroksi.
On muistettava, että esimerkiksi Talvivaaran kaivosalueen nykyiset 61 neliökilometriä ovat kaivostoiminnan aikanaan loputtua ikuisiksi ajoiksi poissa ihmislajin hyödyntämisen piiristä.
Onnekasta on, että kyseisen kaivostoiminnan vesistöhaittoja tuli jo näin varhaisessa vaiheessa esiin. Tiedetään mitä pitää valvoa ja seurata.
Kotimaisessa keskustelussa on huomautettu, että kaivosyhtiöt joutuvat jo nyt maksamaan muun muassa kiinteistö- ja yhteisöveroja.
Huomautus on oikeutettu, mutta tapaus Talvivaara on jo osoittanut kuinka valtavan laaja kaivostoiminnan vaikutusalue voi Suomenkin oloissa olla.
Tästä seuraa, että louhintaverosta joudutaan säätämään yleislaki ja sen lisäksi aluevaikutteiset verotuoton rahastointi- ja käyttöperustelait.
Kuntajaosta parhaillaan käytävä poliittinen taisto alentaa ratkaisevasti aluerajauksissa kuntien ja maakuntien rajojen käyttökelpoisuutta.
Louhintaverosta valtiolle jäävän osuuden tulee kattaa viranomaistoiminnasta koituvien kulujen lisäksi muun muassa kaivosprojektin liikenneväylä- ja energiansiirtoinvestoinnit sikäli kuin niihin on käytetty julkisia varoja.
Kaivostoiminnassahan on aina kysymys projektista, jolla on alku ja loppu. Raakaöljylähteidenkin hyödyntämisessä puhutaan juuri ”projekteista”. Kaivoksen energiahuollossa olisikin reiluinta tukeutua aggregaateilla tuotettuun sähköön, jolloin polttoaineen hinnanmuutokset näkyisivät lyhyellä viiveellä tuotantokustannuksissa ja koko kaivostoiminnan kannattavuudessa.
Nyt alueellisen sähkönmyyntiyhtiön muut asiakkaat voivat joutua välillisesti maksumiehiksi.
Fossiilisia energiavarantoja meillä ei ole, turvekin luokitellaan subfossiiliseksi luonnonvaraksi.
Malmivarat ovat osa valtion strategista omaisuutta, jota uusiutumattomuudessaan pitäisi hyödyntää hyvin pitkäkestoisesti.
Ajatus tämän omaisuuden alehintaisesta luovuttamisesta ulkomaalaisille toimijoille
”kuka ensin ehtii” -periaatteella
tilapäiseen, määräaikaiseen työllistämisvaikutukseen vedoten on monen kirjoittajan mielestä lyhytnäköistä ja suuttumusta herättävää.
Uusiutumattomat luonnonvarat määrittävät kansallisvarallisuuden lujaa perustaa. John Maynard Keynes tarjosi niitä ehdottamansa maailmanvaluutan arvottamisen yhdeksi perustaksi, joka ei ole tasaisesti jakaantunut maapallon pintakerrokseen. Kanadan dollarin arvonmuodostukseen Yhdysvaltojen dollarin rinnalla viitataan usein juuri tähän luonnonvaranäkökohtaan.
Globaali trendi onkin nykyisin kaivosverojen suuntaan, Australia ja Puola tuoreina esimerkkeinä. Jos vero aiottaisiin kantaa täällä kotimaassa nimenomaan ”yritysten voitoista”, kannattaa tuotto-odotuksessa varautua kaivosyritysten nopeaan vaihtuvuuteen, omistaja- ja nimivaihdoksiin, taitavasti suunniteltuihin konkursseihin ja konserniavustusten yllättäviin ja oveliin käyttöihin. Tätä ennakoi jo se, että kaivosteollisuuden edustajat suhtautuivat kaivosveroon myönteisesti, kun kuulivat, että ”tarkoitus olikin verottaa vasta voittoa” (Kauppalehti 23.5.).
Erkki Pulliainen
emeritusprofessori, tietokirjailija
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
