Kuivuus koettelee maan matoja – mutta minne ne katoavat helteellä?
Kuivuuden jatkuessa kaste- ja peltolierot painuvat maan uumeniin. Kovimmilla ovat pintamaassa elävät lajit.
Maan kostuessa ja öiden viiletessä kastelierot nousevat maan pintaosiin etsimään ravintoa. Kuva: Carolina HusuHelteinen kesä on hankala kaikille Suomessa tavattaville lierolajeille. Kun kuokkii kuivaa perunamaata, ei näy madon matoa. On kuin maa olisi nielaissut kaikki lierot.
Peltoviljelyksillä tavataan varsinkin vaaleita, keskikokoisia lierolajeja, kuten pelto- ja multaliero sekä tummaselkäisiä isoja kastelieroja. Pintamaassa elävät pienet, tummat lierolajit ovat vähemmistönä avoimilla pelloilla, koska niiltä usein puuttuu suojaava karikekerros.
”Peltoliero on peltojen ja kasvimaiden laji, savimadoksikin kutsuttu. Se on ”maansyöjä”, joka reagoi kuivuuteen kaivautumalla lapionpiston ulottumattomiin 30‒40 senttiin asti, jopa syvemmälle. Lajin pienet yksilöt jäävät lähemmäs maanpintaa”, sanoo Luonnonvarakeskuksen (Luke) erikoistutkija Visa Nuutinen.
Kun peltolieron kaivuvoimat loppuvat, se kaivaa pyöreän onkalon, johon se asettuu solmumaiselle kiepille. Näin se minimoi haihduttavan pinnan. Liero erittää ympärilleen limaa ja viettää pahimman ajan sen sisällä passiivisessa tilassa.
Kastemadoksi ja kasiaiseksi kutsuttu kasteliero on lierolajeistamme isoin. Jokaisella kastelierolla on oma kolonsa ‒ pystysuora, jopa metrinsyvyinen maakäytävä, jossa se elelee koko ikänsä.
”Kastelieron on helppo paeta kuivuutta, koska sillä on kolo valmiina. Helteellä se sulkee kolon suun ja siirtyy käytävän viileään ja kosteaan alaosaan. Samaan tilaan se asettuu talvella, kun maan pinnalta huokuu kylmää”, Nuutinen sanoo.
Käytävässään kasteliero erittää limaa ja ulostetta, joka ylläpitää seinän rakennetta. Vahvat käytävät voivat säilyä kymmeniä vuosia maan makrohuokosina, mikäli niitä ei muokatessa rikota. Tutkimuksissa on todettu kevennetyn muokkauksen, suorakylvön ja nurmiviljelyn säästävän käytäviä ja tukevan kastelierokannan kasvua.
Kuivuuden ja kuumuuden keskellä kovimmilla ovat pintamaan lierolajit, kuten rusko-, metsä- ja onkiliero. Kuivassa maassa liero voi menettää jopa 70‒80 prosenttia painostaan, kun ruumiin vesipitoisuus alenee. Silti se voi toipua.
Liika on kuitenkin liikaa, ja kuivuuden jatkuessa lierot voivat kuolla. Niiden munakotelot saattavat kestää kuivuutta paremmin kuin itse lierot, ja ne voivat olla uuden kannan kasvun siemeniä.
”Pintamaan lierot ovat riippuvaisia kasvijätekerroksesta. Kosteutta säilyttävän karikekerroksen peitossa ne eivät ole yhtä alttiita kuivuudelle kuin avoimella maalla. Huonoina kaivajina ne ovat pulassa kuivuvassa savipellossa, minkä vuoksi niitä ei siellä yleensä paljon esiinny.”
Nuutisen mukaan kuivuus koettelee lieroja eri puolilla Eurooppaa. Monta kesää jatkunut kuivuus näkyy Etelä- ja Keski-Euroopassa alhaisina lierokantoina. Se on käynyt ilmi kahdessa eurooppalaisessa tutkimuksessa – Diverfarming ja SoildiverAgro – joissa Luke on mukana.
”Lieroille kesän kuivuus on hankalampaa kuin talven kylmyys tai routa, ja Välimeren alueen vähäsateisilla alueilla lierokannat voivat usein olla hyvin alhaisia. Viime vuosien kuivuus on korostanut tilannetta, ja myös Keski-Euroopassa ja Atlantin rannikolla yksilömäärät ovat olleet yllättävän alhaisia Suomeen verrattuna. Mikä lienee lierojen tulevaisuus kuivuudesta kärsivillä alueilla?” Nuutinen pohtii.
Tutkija odottelee sateita ja öiden viilenemistä, jotta lierot taas aktivoituvat.
”Syys-lokakuussa lierojen elämä on vilkkaimmillaan. Peltolierot nousevat pintamaahan ja kastelierot yöaikaan maan pinnalle keräämään ravintoa.”
Lue lisää:
Helle voi yllättää onkijan ikävällä tavalla – onkimatopulaan voi varautua ennakolta
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
