HEVOSELÄMÄÄ Rusko ja minä
Synnyin äitini kotitalossa Oulujärven pohjoispuolella, nykyisessä Paltamossa. Varhaislapsuuden elin synnyinkodissani, mutta jossain vaiheessa muutimme Kajaaniin.
Kaupunkiin muutto ei tarkoittanut kotipaikan unohtamista, vaan vietin edelleen kesät synnyinkodissani Haapalassa. Useimmiten äitini vei minut sinne junakyydillä.
Ikävöin sitä paikkaa loputtomasti. Siellä olivat kaikki kotieläimet, tutut niityt, pellot, metsät ja koko luonto. En tiennyt mitään mukavampaa kuin lehmien saattelu lehmihakaan varhaisena kesäaamuna. Aamukasteinen ruohikko tuoksui ihanasti ja lehdillä kimaltelivat pisarat kuin puhdas kulta.
Hevosesta tuli minulle vähitellen läheisin ystävä. Se oli rauhallinen punaruskea tamma ja minulle hyvin kiltti. Kun ei ollut töitä, hevosta pidettiin läheisellä laitumella. Halusin aina olla mukana, kun hevosta haettiin haasta. Sitä houkuteltiin leivänpaloilla, joita sain ojentaa kämmeneltäni.
Sitten isoisä tai joku enoista laittoi sille päitset, joihin talutusnuora oli kiinnitetty. Halusin välttämättä päästä hevosen selkään ja ratsastaa takaisin kotipihaan. Nimeltään hevonen oli Rusko, minkä se oli varmaan saanut ruskeasta ja sileästä karvastaan
Joskus sain ohjata Ruskoa suitsista, kun sillä ajettiin asioille tai käytiin tuttavien luona kylässä. Varttuessani pääsin ajamaan hevosta myös työtehtävissä. Kyläreissuillakin sain olla ajomiehenä.
Pääsin myös ruokkimaan hevosta. Osasin pudottaa tallin vintiltä luukusta heiniä hevosen edessä olevaan syöttöhäkkiin. Minä myös harjasin Ruskoa, mistä se erityisesti piti. Joskus se nuolaisi kättäni tai poskeani ja minusta tuntui, että se sillä lailla kiitti minua hyvästä hoidosta.
Eräänä kesänä sitten sattui onnettomuus, jota en koskaan unohda. Se oli sunnuntaipäivä, kun pihallemme pyrähti uljasryhtinen hevonen, jonka rattailla istui naapurikylässä asuva sukulaismies vaimoineen. Hevonen oli koko pitäjässä tunnettu ”valtion ori”, jota käytettiin laajalla alueella astutusoriina. Tiesin, että meidänkin Ruskomme oli astutettu juuri sillä. Ruskon vatsasta näki jo, että se varsoisi vielä ennen syksyä. Isäntä ohjasi oriin tallin seinän viereen ja sitoi ohjaksilla vanhasta hevosenkengästä väännettyyn kiinnityslenkkiin tallin ikkunan kohdalle.
Vieraiden päästyä pirttiin kuului ulkoa yhtäkkiä korviavihlova hevosen huuto. Ryntäsimme pihamaalle, missä vieraiden hevonen seisoi hermostuneesti tepastellen särkyneen tallinikkunan kohdalla. Huuto kuului tallista. Miehet irrottivat oriin seinästä ja veivät sen sivummalle karjarakennuksen päätyyn.
Miesten mentyä sisälle talliin, he näkivät Ruskon makaamassa suuressa verilammikossa. Se ei päässyt ylös. Miehet näkivät, että sen oikea etujalka vuosi verta. Kiinnitysremmi oli repeytynyt irti seinästä.
Miehet lähtivät hakemaan kylän lahtarimiestä kotoaan noin kilometrin päästä. Miesten palattua he syöksyivät talliin. Hevonen eli vielä ja vapisi kuin horkkatautinen. Lahtari suuntasi pistoolinsa ja kuului pamahdus. Miehet vetivät köyden hevosen ympärille ja raahasivat sen ulos ja karjarakennuksen taa, missä lahtari aloitti työnsä. Hän aukaisi hevosvainajan mahan ja löysi sieltä kuolleen varsan.
En ole koskaan saanut tapahtumaa mielestäni. Vavahdan edelleen aina kun näen hevosen. Tämä kokemus muutti minut eri ihmiseksi kuin olin sitä ennen.
ATSO LUKKARI
Iisalmi
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
