vierasyliö Oikeus ihmisarvoiseen vanhuuteen
Suomen Senioriliike ry julkaisi viime vuonna professori Sirkka-Liisa Kivelän ja tohtori Sari Vaapion kirjoittaman kirjan ”Vanhana tänään”.
Nämä vanhusten hoidon ja palvelujen erityisasiantuntijat etsivät kirjassaan vastausta kysymykseen: kohtaavatko tiedot, suositukset ja kokemukset toisensa ikääntyneiden ihmisten hoidossa ja palveluissa?
Kirjassa käsitellään terveyden- ja sosiaalihuollon avo- ja laitoshoitoa, palveluasumista sekä kotipalveluja ja kotisairaanhoitoa. Peruslähtökohtana pidetään sitä, että jokaisella suomalaisella on oikeus arvokkaaseen ja turvalliseen vanhuuteen. Yhteiskunnan velvollisuutena on huolehtia siitä, että ikäihmiset voivat säilyttää ihmisarvonsa ja itsemääräämisoikeutensa.
Itsemääräämisoikeuden osalta olen kuitenkin sitä mieltä, että henkisen hallintakykymme hiipuessa pitää läheistemme ja hoiva-alan asiantuntijain saada yhdessä sopia, miten arvokas ja turvallinen vanhuus ja saattohoito meidän parhaaksemme toteutetaan.
Eräät sosiaali- ja terveysalan asiantuntijat korostavat liikaa kotona asumisen paremmuutta vanhusten hoitolaitoksiin ja palveluasumiseen verrattuna. Tälle kannalle on helppo saada sellaisia vanhuksia, joilla ei ole kokemuksia ja käsitystä turvallisemmista ja virikkeellisemmistä hoiva- ja asumispalveluista.
Monikuntaliitoksissa syntyneet laaja-alaiset kaupungit ovat hanakasti omaksuneet nuo paikallisia olosuhteita tuntemattomien asiantuntijain esitykset. Esimerkkeinä voidaan mainita Hauhon Mäntykoto Hämeenlinnassa ja Särkisalo-koti Salossa, joiden lopettamisissa eivät virkamiehet ja heidän esityksistään päättäjät ottaneet lainkaan huomioon paikallisia, hyvinkin perusteltuja mielipiteitä.
Näiden kodinomaisten hoitolaitosten asukkaat ja henkilöstö sekä erityisesti vanhusten lähiomaiset pitivät lakkautuspäätöksiä epäinhimillisinä ja kaikkien osapuolten kannalta huonoina ratkaisuina. Näillä liitoskuntien vähien palvelujen karsimisilla voidaan saada kaupungin lähivuosien budjetteja vähän tilkittyä, mutta pitkällä aikavälillä kokonaistaloudellinen hyöty on vaarassa kääntyä miinusmerkkiseksi.
Onneksi sotiemme veteraanien sosiaali- ja terveyspalvelut on ajan mittaan saatu kohtuulliseen järjestykseen. Heillä on eri puolilla maata tasokkaita hoitokoteja sekä pysyvää asumista että määräaikaisia kuntoutusjaksoja varten.
Fanaattisimmatkaan vanhainkotien lakkauttajat eivät ole vaatineet näiden veteraanikotien sulkemista. He luottavat siihen, että näistä laitoksista päästään eroon luonnollisen poistuman kautta, kun nuorimmatkin veteraanit ovat 85-vuotiaita. Minä en luovuta noin helpolla.
1920-luvun loppuvuosina, 1930-luvulla ja1940-luvun alkupuolella syntyneet sota-ajan lapset ansaitsisivat sen, että veteraaneilta vapautuvia hoito- ja kuntoutuspalveluja järjestettäisiin näillekin sota-ajan kipeästi kohdanneille ikäluokille.
Sotaveteraaneille rakennetut tasokkaat hoitolaitokset ja niiden osaava henkilöstö olisi käytettävissä ja ikääntymässä olevat suuret ikäluokat voisivat rauhassa pohtia, tarvitsevatko hekin joskus hoitokoteja ja kuntoutusta.
Vanhana tänään -kirjassa todetaan, että Suomesta puuttuu erityislaki vanhusten hoidosta ja palveluista. Ikääntyneille ei ole taattu subjektiivista oikeutta hyvään hoitoon, hoivaan ja asumiseen, kuten lasten päivähoidosta on säädetty.
On selvää, että pitkään valmisteltavana ollut vanhuslaki tarvitaan. Mutta samalla pitäisi huolehtia siitä, ettei muotivillityksen omaisesti levinnyt omassa kodissa hinnalla millä tahansa asumisen ja ylisuurten ”hoitotehtaiden” ihannointi pääse tuhoamaan varsinkin maaseutuyhteisöille tärkeiden pienimuotoisten hoito- ja hoivalaitosten ja kodinomaisen palveluasumisen verkostoa.
Vanhusten hoidosta ja palveluista on voimassa kymmenittäin toimiala- ja toimintokohtaisia säännöksiä, suosituksia ja ohjeita. Niitä kaikkia hallitsevaa asiantuntemusta ei löydy kaikista hoito- ja palveluyksiköistä, ei edes jokaisesta kunnasta.
Suurella kunnalla on pientä kuntaa paremmat edellytykset hankkia käyttöönsä erityisosaamista. Mutta se ei oikeuta minkään kokoista kuntaa kaiken keskittävään palvelurakenteeseen, vaan vaatii vanhusten hoidon, hoivan ja palvelujen osaltakin EU:n subsidiariteetti- eli läheisyysperiaatteen mukaisia paikallispalveluja kunnanosakeskuksiinkin.
Sosiaali- ja terveysministeriön ja Kuntaliiton yhteistyönä julkaisemassa (Sosiaaliministeriön julkaisuja 2008:3) ikäihmisten palveluiden laatusuosituksessa on asetettu yleiset tavoitteet ikääntyneiden palveluille. Sen mukaan ihmisarvoinen vanhuus edellyttää tietoisia arvovalintoja, jotka tuodaan esille toimintasuunnitelmissa ja talousarvioissa palveluiden määrällisiksi ja laadullisiksi tavoitteiksi.
Tämä ikäihmisten palveluiden laatusuositus edellyttää jokaiselta kunnalta ja sidosryhmältä vanhusten terveydenhuollon sekä asumis- ja muiden sosiaalipalvelujen suunnitelmallista toteuttamista.
Tällöin suunnitteluksi eivät riitä budjetin numerosarakkeet, vaan painopiste tulee olla asiantuntevasti laadituissa investointi- ja toimintasuunnitelmissa sekä niiden toteuttamisohjelmissa.
Kun menetellään tuon valtakunnallisen yleissuosituksen mukaisesti ja sovelletaan tapauskohtaisesti toimiala- ja toimintokohtaisia säännöksiä, suosituksia ja ohjeita, niin kunnissa pystytään turvaamaan kaikille kuntalaisille ihmisarvoinen vanhuus.
Tämän periaatteen toteutumisesta on pidettävä ehdottomasti kiinni nyt, kun maan hallitus ajaa pakonomaisesti kuntia liittymään yhteen. Hallintorakenneuudistus ei saa merkitä palvelurakenteiden rapauttamista.
TARMO PALONEN
Kirjoittaja on Suomen Kuntaliitosta eläkkeellä oleva kehittämispäällikkö.
Ihmisarvoinen
vanhuus edellyttää tietoisia
arvovalintoja.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
