Aarre: Lihansyöjäkasvit elävät ravinneköyhillä paikoilla – Tunnetko kotoiset lajimme?

Kihokin liimapisaroihin on juuri tarttunut sinisiipi. Seuraavaksi lehti taittuu hitaasti saaliin ympärille ja entsyymit sulattavat sen kasvin ravinnoksi. Kuva: Heikki Willamo

Sana ”lihansyöjäkasvit” tuo mieleen kauhuelokuvien hurjan näköiset kasvijättiläiset, jotka jahtaavat huojuvilla pyydyksillään kaikkea, mikä liikkuu. Todellisuus on arkisempi. Tropiikista löytyy kookkaita ja näyttäviä lajeja, jotka pyydystävät ansoihinsa suurikokoisten hyönteisten lisäksi liskoja, sammakoita ja jopa pieniä nisäkkäitä. Kotoiset lajimme ovat paljon vaatimattomampia ja tyytyvät pienempiin saaliseläimiin.

Lihansyöjäkasvit ovat tyypillisesti vedessä tai ravinneköyhällä maalla kasvavia kasveja, jotka hankkivat ainakin osan ravinteistaan pyydystämällä eläimiä ansoiksi kehittyneillä lehdillään. Pyydykset voivat olla ruuansulatusnesteen täyttämiä kannuja, joihin saalis putoaa, suhteellisen nopealiikkeisiä loukkuja, tahmeita karvoja, joihin saalis takertuu kuin kärpäspaperiin tai kuplia, joihin saalis imeytyy alipaineen imaisemana.

Lihansyönti on kehittynyt kasvien evoluution kuluessa ainakin kuusi erillistä kertaa. Tämän tuloksena elämäntapaan erikoistuneita kasveja on eri puolilla maailmaa runsaat kuusisataa lajia.

Suomen lihansyöjäkasvit jakautuvat kolmeen sukuun. Näistä tunnetuin lienee kihokkien kolmelajinen suku. Myös yökönlehtiä on kolme. Vesiherneiden kohdalla lajijako on yhä hieman epäselvä. Niitä on maassamme viidestä seitsemään, yleisimmin esitetty luku on kuusi. Jokaisella suvulla on omat keinonsa saaliseläinten pyydystämiseen.

Lue lisää näistä nerokkaista keinoista Aarteen jutusta.