UUTISTAUSTA Entä mitä nyt, Angela Merkel?
Valtakunnan virallinen toisinajattelija ja arvostettu ystäväni Esko Seppänen johdatteli lukijoita Suomen talousongelmien ytimeen Hesarissa äskettäin: ”Perusongelma on euro. Yhteisraha on mittatilaustyö ja räätälöity Saksan tarpeisiin.”
Ajatukseen on helppo yhtyä, onhan Saksa kiistatta euroalueen suurin hyötyjä. Sen kauppataseen kumulatiivinen ylijäämä vuosina 1999–2011 oli yli triljoona dollaria.
Silti väite on väärä: Euro oli kyllä mittatilaustyö, mutta ei suinkaan Saksan, vaan Ranskan ja Italian tarpeisiin. Sitä paitsi, Saksa alkoi todella hyötyä eurosta vasta, kun se vuonna 2003 aloitti juuri sellaisen sisäisen devalvaation, jonka Seppänen Suomen kohdalla manaa alimpaan helvettiin.
Yhteisvaluutan juonivat Ranskan presidentti François Mitterrand ja Italian pääministeri Giulio Andreotti. He vaativat euron käyttöönottoa vastapainoksi Saksojen yhdistymiselle. Enemmän kuin Saksan poliittista nousua he pelkäsivät vahvan D-markan ylivaltaa. Rahaliiton myötä Ranska ja Italia halusivat saada sormensa Saksan rahapolitiikan komentonäppäimille.
Kyllä tämä Saksassa tajuttiin. Saksan kansalle D-markka oli rakkaampi kuin kuningasperhe briteille. Jos siltä olisi kysytty, euroa ei olisi koskaan syntynyt. Saksan vahva keskuspankki vastusti euron käyttöönottoa jyrkästi alusta alkaen. Se on yhä Euroopan keskuspankin äänekkäin arvostelija.
Miksi Saksa sitten taipui? Tuoreessa artikkelissaan ”The New German Question” Timothy Garton Ash muistuttaa, kuinka liittokansleri Helmut Kohl totesi Yhdysvaltain silloiselle ulkoministerille James Bakerille, että koko rahaliitto on suunnattu Saksan etuja vastaan. Poliittisista syistä se on kuitenkin pakko hyväksyä: ”Saksa tarvitsee ystäviä. Euroopassa ei saa syntyä minkäänlaista epäluuloa meitä kohtaan.”
Kohl tajusi hyvin, ettei rahaliitto voisi toimia ilman talous- ja poliittista unionia. Mutta sitä Mitterrand ja Andreotti eivät halunneet ottaa kuuleviin korviinsa. Tarkoitus oli, että he pääsisivät mestaroimaan Saksan rahapolitiikkaa, ei päästää Saksaa mestaroimaan Ranskan ja Italian budjettipolitiikkaa.
Näin Saksojen yhdistymisen paineessa syntyivät ne euron ”valuviat”, joista Eurooppa on saanut kalliisti maksaa ja joita on hätäpäissä korjailtu syksyn 2008 pankkikriisin jälkeen.
Yhdistyneen Saksan nousu Euroopan kiistattomaksi mahtimaaksi vakiintui lopullisesti vuoden 2008 pankkikriisin jälkitunnelmassa, kun markkinoille valkeni, kuinka heikoissa kantimissa eteläisen Euroopan kansantaloudet todellisuudessa olivat.
Sittemmin on käynyt myös selväksi, ettei ole olemassa taloudellisia perusteita sille, että Ranskan valtio saa velkaa huomattavasti muuta eteläistä Eurooppaa halvemmalla. Ilmiölle on vain yksi selitys: markkinoiden horjumaton usko siihen, ettei Saksa päästä Ranskaa konkurssiin!
Saksa on selvinnyt neljän vuoden eurooppalaisesta talousmyrskystä hyvin. Mutta nyt se on totisen paikan edessä.
Aivan riippumatta siitä, miltä pohjalta Saksan seuraava hallitus muodostetaan, sen on ensi kevään eurovaaleihin mennessä kyettävä osoittamaan, miten palautetaan Euroopan kansalaisten luottamus yhteiseen eurooppalaiseen projektiin, ja mikä on oleva Euroopan asema maailmassa – muualta vastausta ei voi tulla.
Saksa ei halua johtaa, eivätkä saksalaiset johtajuutta hyväksy: ”Aina kun ulkopuoliset vaativat meiltä johtamaan, he todellisuudessa haluavat meiltä rahaa.” Toisen maailmansodan jälkeen Saksa rakennettiin niin, että määrätietoinen johtajuus kävi lähes mahdottomaksi – sen varmistavat liittovaltiorakenne, voimakas keskuspankki ja vaikutusvaltainen perustuslakituomioistuin.
Selvimmin haluttomuus näkyy osallistumisessa kansainvälisiin sotilaallisiin operaatioihin. Niiden sulattaminen on saksalaisille vähintään yhtä vaikeaa kuin viileä keskustelu Nato-jäsenyyden eduista ja haitoista on meille suomalaisille.
Saksalaiset potevat yhä toisen maailmansodan traumaa – sitä samaa traumaa siis kuin mekin.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
