UUTISTAUSTA Ystäviä ei vakoilla

Suomen Washingtonin suurlähetystössä on huone, joka on suojattu ulkopuoliselta kuuntelulta ja joka aika ajoin tarkastetaan sisätiloihin mahdollisesti asennettujen salakuuntelulaitteiden varalta. Tuossa huoneessa käytäviä keskusteluja ei voi vakoilla. Yhdysvaltain Helsingin suurlähetystön upouudessa lisärakennuksessa on samanlainen huone.

Tarkoittaako tämä sitä, että Suomi epäilee Yhdysvaltain vakoilevan diplomaattiemme toimintaa? Tai että amerikkalaiset epäilevät meidän vakoilevan heitä? Kyllä ja ei. Kun kaikki vakoilevat kaikkia ja ovat ainakin ajoittain erittäinkin kiinnostuneita toistensa aikeista, jokainen valtio huolehtii siitä, että sen johdolla on tarvittaessa mahdollisuus käydä salaisia keskusteluja ulkopuolisten kuulematta.

Suomi on demokraattinen maa, jossa hallinto on julkista, ellei ole jotain erityistä, lakiin perustuvaa syytä julistaa asia salaiseksi. Avoimuuden vastapainona on äärimmäisyyksiin viety yksityisyyden suoja, josta saatiin taas surkuhupaisaa näyttöä, kun potilaan kutsuminen vastaanotolle sukunimellä julistettiin rikokseksi.

Myös Yhdysvallat ja Iso-Britannia ovat demokraattisia maita. Niissä on demokraattisessa järjestyksessä saatettu voimaan hallinnon salaisuutta koskeva lainsäädäntö, jossa luetellaan ne asiat, joista viranomaiset eivät voi julkisesti puhua. Joka tätä lakia rikkoo, on rikollinen. Jos teko vielä vahingoittaa omaa maata ja hyödyttää sen vihollisia, kyseessä on petturi. Jokainen maa tuomitsee rikollisensa ja petturinsa – tavalla tai toisella.

Suuret maat käyttävät vakoiluun paljon veronmaksajien varoja. Ne eivät anna armoa salaisuuksiensa paljastajille.

Neuvostoliitossa petturit ammuttiin. Aleksander Litvinenko myrkytettiin. Yhdysvalloille hankaliksi käyneet Julian Assange ja Bradley Manning ovat saaneet havaita kansalaisoikeuksiensa haihtuneen ilmaan – samoin Israelin ydinaseohjelman paljastanut Mordechai Vanunu. Tähän joukkoon on nyt liittynyt Edward Snowden, joka jäi Sheremetjevon lentokentälle Yhdysvaltain peruutettua hänen passinsa.

Moraalilla ja laillisuudella on tämän toiminnan kanssa vain vähän tekemistä. Kyse ei kuitenkaan ole kaikkien sodasta kaikkia vastaan. Vaikka virallisia sääntöjä ei ole, silti vuosien saatossa on vakiintunut joukko herrasmiessopimuksia, joita noudatetaan vapaaehtoisesti. Näistä tärkein ja tunnetuin on, että ystäviä ei vakoilla.

Kun Yhdysvallat sijoittaa ystävällismielisessä maassa, esimerkiksi Suomessa toimivaan lähetystöönsä CIA:n agentteja peitevirkaan, se ilmoittaa maan asianomaisille viranomaisille, keitä nämä henkilöt ovat. Venäjä ei näin tee, joten Tehtaankadulla peiteviroissa vaikuttavat FSB:n ja GRU:n toimihenkilöt joudutaan selvittämään vastavakoilun keinoin.

Jos Yhdysvallat sen sijaan mitään ilmoittamatta sijoittaa kuuntelulaitteita EU:n instituutioihin, joilla ei edes ole omaa operatiivista tiedustelua, ystävän vakoilua koskevaa sääntöä on rikottu, eivätkä siinä selitykset paljoa auta. Mutta ei tapahtunut myöskään alan ammattilaisia hämmästytä. Ennakkotiedot taloussuhteita ja yrityksiä koskevista päätöksistä tai siitä, kenen sana missäkin painaa, ovat aina arvokkaita.

Yhdysvallat itse suhtautuu äärimmäisen ankarasti ystävän vakoilua koskevan säännön rikkomiseen. Paras esimerkki tästä on Jonathan Pollardin tapaus. Israel osti tältä Yhdysvaltain laivaston tiedustelupalvelun työtekijältä, rahaa ja jalokiviä vastaan, arkaluontoisia tietoja, jotka Yhdysvallat oli saanut selville, mutta joita se ei ollut antanut Israelille.

Vuosia jatkunut vakoilu päättyi vuonna 1987 Pollardille langetettuun elinkautiseen. Sen jälkeen kaikki Yhdysvaltain vaikutusvaltaiset juutalaisjärjestöt ovat vuoron perään vedonneet Yhdysvaltain presidenttiin Pollardin armahtamiseksi. Vuonna 2002 Benjamin Netanjahu vieraili hänen luonaan vankilassa. Kaikki turhaan – ei edes George W. Bush suostunut miestä armahtamaan. Ihan syyttä eivät eurooppalaiset siis ole pettyneitä.

Avaa artikkelin PDF