Syyskalastusta
KALAJUTTU
Ensimmäiset askeleet jäällä. Isä kulkee edellä. Pelottaa.
”No tule tule, kyllä tämä kestää”, isä houkuttelee.
Punaisten huopatossujen alla jää tuntuu mukavalta, ihan kuin se joustaisi vähän. Tunne on sama kuin naapurin pellon reunassa, jossa on iso, harmaa saviläntti. Savi joustaa kumisaappaiden alla, houkuttelee keskemmälle, mutta sinne ei auta mennä. Ukki on varoittanut, että savi voi imaista sisäänsä, niin kuin jääkin.
On marraskuu, ja isä on turvana.
”Mennään tuonne lahukkaan”, isä sanoo ja odottaa, kunnes olen päässyt vierelle.
Kävelemme peräkanaa kohden lahdenpoukamaa. Jää on lasinkirkas. Tuuli on juoksuttanut lunta jäässä törröttävien kaislojen väliin pieniksi kinoksiksi. Ohitamme kalliorannan, jossa kesällä ongittiin. Serkku on jättänyt ongen puunrunkoa vasten nojalleen. Tuuli heiluttelee siimaa, punavalkoinen koho väpättää siiman mukana.
Kesällä olimme onkineet myöhään, vaikka oli alkanut sataa. Serkun mielestä kala söi sateella paremmin. Minua oli alkanut palella, nälkäkin oli tullut. Lopulta serkunkin huulet olivat alkaneet täristä, ja sitten olimme juosseet kotiin. Ahvenia olimme saaneet muutamia, särjet olimme heittäneet takaisin järveen. Sinne ne jäivät kellumaan selälleen.
On ihmeellistä kävellä jään päällä. Kaikki kivet ja puunoksat erottuvat selvästi jään alta. Olin katsellut kaupungissa Aino-tädin luona akvaariota, tuijottanut herkeämättä lasista laatikkoa, jossa ui vihreitä, hopeakylkisiä kaloja. Nyt tuntui kuin olisimme kävelleet akvaarion päällä.
Sitten isän katse terävöityy. Hän ottaa esiin atraimensa ja lähtee tutkimaan rantaa. Minä seuraan isää.
”Täällä niitä pitäisi olla. Sano heti, jos näkyy kala”, isä kehottaa.
Isä liikkuu varovasti. On huvittavaa nähdä isä tuollaisena, yleensä hän lampsii saappaissaan pitkin askelin. Nyt hän hiipii varovasti, puhuukin kuiskaten.
”Kalalla on niin hyvä suojaväri, että sitä ei meinaa erottaa millään”, isä sanoo. ”Niiden selkä on yhtä musta kuin tämän järven vesi.”
Yhtä äkkiä isä iskee atraimellaan kaikin voimin. Metallinen terä uppoaa näkyvistä ja särkee jään ympäriltään.
”Siinä on ja pysyy”, isä sanoo ylpeyttä äänessään. ”Iso vonkale!”
Isä nostaa kalan jäälle ja lyö sitä kirveenhamaralla päähän. Kala sätkii muutaman kerran ja jää sitten makaamaan jäälle. Iso hauki, kidukset liikkuvat vielä muutaman kerran, sameat kalansilmät tuijottavat kohti taivasta.
Ojennan isälle kalakassin, jonka äiti on ommellut vanhasta, kukikkaasta kerniliinasta. Vaikka kassin pesee kuinka hyvin, sen pohjalle jää aina kalansuomuja. Kerran yritettiin serkun kanssa tehdä suomuista tekokynsiä, kun leikittiin avovintillä hienoja rouvia.
Kotimatkalla Miiru tulee jo puolimatkassa vastaan, naukuu ja odottaa kalaa.
”Kalloo tulloo”, huudan sille samalla tavalla kuin kesällä, kun tultiin ongelta tai katiskaa kokemasta.
Iltapäivällä syödään kalakeittoa. Ison kattilan pohjalla häämöttää hauenpää. Se on varattu ukille. Ukki tarttuu kaksin käsin kalanpäähän ja imaisee ensiksi molemmat silmäkuopat tyhjiksi. Minua puistattaa. Ukki kaivelee päästä kaiken mahdollisen syötävän ja heittää sitten pään kissankuppiin.
Minä otan perunaa ja muutaman palan valkoista haukea, mutta varon saamasta annokseeni sipulia tai pippureita. Voinokareet sulavat ja ruisleivän viipale, joka on jätetty maitoliemen alle, pehmenee nopeasti.
Syödään keittoa ja ryypätään päälle maitoa. Kukaan ei puhu, lusikat kalisevat. Tuvan uunista hohkaa lämpö, ja poskia kuumottaa vielä järvenjäällä puhaltanut puhurikin.
ANNUKKA TIITINEN
Joensuu
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
