Suomella ei ole maaseutupolitiikkaa

vierasyliö

Jo kauan olen miettinyt, onko

Suomella mitään strategiaa maaseudulle. Vastaus on ei, niin ministeriöissä työskennelleen kuin maalla asuvan kansalaisen näkökulmista.

Poliittinen keskustelu ja

puolueiden ohjelmatyö maaseutuun liittyen on hyvin

vähäistä. Vaaleja ennen tosin laaditaan kertakäyttölinjauksia,

mutta kokonaiskuvaa, kokonaisotteesta puhumattakaan niistä

ei synny. Maaseudun tulevaisuus jää auki. Maatalous-, metsä- tai tielinjaukset eivät maaseutupolitiikaksi riitä.

Euroopan unionin maaseutuohjelmasta puhutaan, mutta mikä on sisältö?

Vajaa 90 prosenttia miljardien

eurojen ohjelmasta on maataloustukia ja ympäristön kunnostamista, tosin kummallakin lohkolla huonoin tuloksin.

Suomi on mukana EU:n maatalouspolitiikassa, jonka rakenne ei Suomeen sovellu. Suomi on suuri maaseutumaa, mutta

pieni maatalousmaa. EU:n

keinovalikkoa sovelletaan kuin asia olisi päinvastoin.

Maatalouden turvaaminen on perusteltu poliittinen tavoite, mutta pitääkö sen tapahtua maaseudun elinvoiman kustannuksella? Sama kysymys on

aiheellinen aluepolitiikan puolella: miksi maaseudun pitäisi olla alisteinen keskuksille?

Suomen kansallinen maaseutupolitiikka on kietoutunut jo vuosia Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän,YTR:n,

toimintaan. Sillä on lukuisia työmuotoja, joilla maaseutupolitiikkaa ja alan hallintaa on pyritty aikaansaamaan.

Kansainvälisesti tätä arvostetaan, mutta kansallisesti

arvostusta ei ole saatu. Päinvastoin YTR:n toimintaa ollaan vaikeuttamassa leikkaamalla ennestäänkin vähäisiä varoja lähes puoleen ja lopettamalla

pääsihteerin työ näennäisin oto-menettelyin.

Kun muutama YTR:n toimihenkilö pakkosiirrettiin vuoden 2012 alussa hallitusohjelman kirjauksella maa- ja metsätalousministeriöstä työ- ja elinkeinoministeriöön, perusteluja ei ollut.

Tuhovaikutukset ovat jo

nähtävissä. Aitoja perusteluja

olisi kyllä ollut, jos ne olisi

osattu esittää ja niiden takana oltaisiin.

Aluepolitiikka on viime

vuosina ollut keskusten, kehityskäytävien ja innovaatioiden jankutusta. Käytetyt käsitteet kertovat, ettei aluepolitiikassa

ole enää pitkään aikaan ollut kyse alueellisesta tasa-arvosta,

vaan talouskasvun kannalta tarkoituksenmukaisesta alueellisesta kehittämisestä.

Itse asiassa aluepolitiikka

päätyi vajaan 30 vuoden jälkeen hämmennyksen tilaan 1980-

luvun lopulla. Sen jälkeen se on ollut jotain aivan muuta.

On hyvin ymmärrettävää ja hyväksyttävää, että maaseutu-, saaristo- ja kaupunkipolitiikat ovat eriytyneet viime vuosien aikana. Sen sijaan ei ole hyväksyttävää, että työ- ja elinkeinoministeriön keväällä 2012

päättämissä edellä mainittujen politiikanalojen toimenpideohjelmissa oli paljon keskinäisiä ristiriitoja.

Myöskään ei ole perusteltua,

että muutamat virkamiehet pyrkivät junailemaan aluepolitiikkaa yhdeksi kokonaisuudeksi, mikä merkitsee yläkäsitteiden avulla ohjaamista eli narulla työntämistä ja

vahvojen ylivaltaa.

Juuri tästä on haluttu pois rakentamalla Suomeen kolmen erilaisen aluetyypin edellyttämät politiikan keinot. Näitä kannattaa jatkaa ja kehittää.

Kylätoiminta on aitoa

kansalaistoimintaa.

Suuri kysymys lähivuosina on, miten julkinen valta ottaa sen kumppaniksi paikalliseen kehittämistyöhön.

Runsaan 30 vuoden aikana kylätoiminta on jalostanut

työmuotojaan, se on organisoitunut ja se pystyy vastaamaan moneen haasteeseen. Sen

suurimpia ongelmia on lähiympäristö, etenkin kunnat,

jotka eivät ota sitä huomioon riittävässä määrin.

Kylätoiminnassa on jo 3 000 yhdistystä, maakuntien kylätoiminta on organisoitunut ja kuntakohtaisia kyläyhdistyksiä on yhä enemmän. Kylätoiminnan avulla yhteiseen kehittämiseen saadaan tekeviä käsiä, yksityisiä varoja ja uusia ratkaisuja lähipalvelujen järjestämiseen.

Jostain kumman syystä tätä

mahdollisuutta ei vieläkään oteta vakavasti! Valtionapu on vain kaksi prosenttia kylätoiminnan volyymista. Silti meille esitetään neuvotteluissa

tarjouksia: ”riittääkö teille 100 000 euroa?” Ei riitä, onhan toiminnan volyymi 40–50 miljoonaa euroa vuodessa, mutta se on lähes kokonaan hankalaa ja väsyttävää hankerahaa.

Kylätoiminnan yhteiskunnallinen merkitys on selvästi suurempi kuin päättäjät

olettavat.

Leader on kansalaisten ja

yritysten mobilisoinnissa ja

aktivoinnissa hyvin tärkeä

väline.

Paikallislähtöinen, alhaalta ylöspäin suuntautuva toiminta oli Euroopan unionin Suomelle ja muille jäsenmaille esittämä työtapa.

Suomi otti metodin innokkaasti vastaan ja kehitti toimintaan niin kutsutun kolmikannan.

Se tarkoittaa sitä, että kansalaiset, järjestöt ja julkinen valta, etenkin kunnat, ovat tasa-

arvoisessa asemassa vaikuttamisen suhteen.

Kolmikanta järkytti monia. Ilmeisesti oletettiin, että ainoa ”oikea” tapa toimia on kansalaisten ja yritysten anelijan

asema suhteessa julkiseen

valtaan, joka päättää.

Leader ei kuitenkaan ole kunnallishallinnon väline, vaan se on paikallistoimijoiden

yhteinen ja tasa-arvoinen tapa lisätä tuloksia.

Maan hallituksen kannattaisi

käyttää Leaderiin kätkeytyvää voimaa määrätietoisesti, sillä

Leader on pitkälle kehitetty työtapa kansalaisten ja julkisen

vallan yhteisten päämäärien

saavuttamiseksi. Metodi on osoittautunut erittäin tehokkaaksi ja soveltuu myös

kaupunkeihin.

Keskustelu lähidemokratiasta

on lisääntynyt – eikä syyttä. Kun Paras-hankkeen seurauksena 99:stä kunnasta tuli 32 kuntaa, vain 13 liitoskunnassa yritettiin järjestää lähidemokratia edes jotenkin vuodesta 2009 lähtien. Toimet osoittautuivat hapuiluksi.

Näennäisratkaisuista ollaan luopumassa. Suurenevissa,

alueiltaan erilaistuvissa

kunnissa kuitenkin tarvitaan toimivaa lähidemokratiaa.

Kovin vaikeaa tämä vain näyttää

olevan tunnustaa. Tulevassa kuntalain uudistuksessa on

tuhannen taalan paikka

järjestää kansalaistoiminnan ja kunnallishallinnon kiinteä ja tasa-arvoinen suhde molempien

osapuolien hyödyksi. Samalla

huolehditaan alueellisesta

tasa-arvosta. Lähidemokratia on maaseutupolitiikan yksi

painopiste.

EERO UUSITALO

Kirjoittaja on professori ja Suomen Kylätoiminta ry:n puheenjohtaja.

Avaa artikkelin PDF