Puhutaan, kun kukaan ei kuule eikä näe

Suomalaisten hyveisiin kuuluu

hiljaisuus. Tämä pohjoinen kansa ottaa edelleen todesta, että puhuminen on

hopeaa mutta vaikeneminen kultaa.

Suomalainen vaikenee sujuvasti kotona, koulussa, työssä ja matkoilla. Eläväisten ulkomaan elävien melskaaminen herättää kummastusta ja jopa ahdistusta.

Miksi puhua, kun voi olla hiljaa?

Meillä ääntä pitävät vain lapset, hullut ja humalaiset.

Ehkä hiljaisuuden kaipuu on peräisin maan harvasta asutuksesta. Olemme

tottuneet viihtymään itseksemme.

Siksi hiljaisuus on meistä myönteistä. Se hoitaa, antaa rauhaa ja voimaa.

Vaikenemisen suurin poikkeus kulkee sukupuolten välillä. Kaikki tietävät, että

naiset puhuvat miehiä enemmän. Osa heistä purkaa tunteensa kaikille, jotka jaksavat kuunnella.

Miehet vastaavat mykkyydellä naisten nalkutukseen. Vaikeneminen on heidän tapansa riidellä.

Kännykkä rikkoo oudolla tavalla

rajan yksityisen ja julkisen välillä. Olen kuullut naisen selittävän linja-autossa kännykkään, ettei hän aio kertoa poikaystävälle raskaudestaan.

Vaikka poikaystävä ei vahingosta tietoa

saanut, kymmenen linja-automatkustajaa

sai.

Ilmeisesti myös junalla matkustavat ihmiset kuvittelevat, että kännykkä

muodostaa heidän ympärilleen taikakuvun, jonka läpi ääni ei kuulu.

Hämmästelin takavuosina, kun benzyskowiczin näköinen kokoomuspoliitikko vastasi täydessä junanvaunussa lahjuskohun ahdistamalle marjatiuralle.

”Jaksa vielä muutama päivä, sitten toimittajien kiinnostus siirtyy nuorisosäätiöön ja keskustaan”, tämä neuvoi ja oli oikeassa.

Valtakunnan päättäjät ovat varsin huolimattomia myös taksin takapenkillä. Siellä puhutaan tärkeitä puheluita ja

laaditaan poliittisia juonia.

Taksikuskia ei pidetä ihmisenä. Tai

ainakaan sellaisena ihmisrodun edustajana, jolla on korvat ja joka ymmärtää

puhetta.

Jossain takavuosien romaanissa

vihjattiin, että Venäjän tiedustelupalvelun olisi helppo pysyä jyvällä suomalaisista päättäjistä muutaman eduskunnan

liepeillä pyörivän taksin avulla.

Vastaavaan viattomuuteen kuuluu, että myös suomalaiset yritykset ovat

vasta pikkuhiljaa heräämässä teollisuusvakoilun uhkaan.

Tietoturvaa on nostettu. Siitä huolimatta yritysjohtajat avaavat esimerkiksi lentokoneissa läppärinsä ja kuvittelevat olevansa niiden kanssa näkymättömissä.

Oikeasti lentomatkan aikana kannettavan tietokoneen ruudulle laadittavat strategiat ovat nähtävissä sekä sivulta

että takaa.

Lentokoneessa vierekkäin istuvien firman miesten on tapana hioa neuvottelukuviot kuntoon ennen määränpäässä odottavaa tapaamista.

Viimeksi lentokoneessa istuessani

takana istuvat bisnesmiehet pohtivat

Kazakstanin kanssa käytävän kaupan vaatimia lahjontakuvioita.

Ongelmana oli, että lahjontaa tarvitaan, mutta se pitää kohdistaa oikean suuruisena oikeisiin henkilöihin.

Mitä tästä opimme? Ainakin sen, että vaikeneminen on oikeasti kultaa, mutta vain oikeassa paikassa.

Mutta myös puhua pitää. Vaikeneminen ei ole kultaa ainakaan lasten, puolison, naapurin eikä työkavereiden kanssa.

jarmo.palokallio@

maaseuduntulevaisuus.fi

Avaa artikkelin PDF