HEVOSELÄMÄÄ Kadonnut hevonen
Isäni joutui talvisotaan 30. päivä marraskuuta 1939 Suomussalmelle. Kotitaloa ja kahta lehmää jäi hoitamaan isän nuorin sisko. Isä haavoittui joulukuussa pahoin ja joutui viettämään sotasairaalassa kahdeksan kuukautta. Siellä hän tutustui hoitajana työskennelleeseen diakonissaan, josta sittemmin tuli hänen vaimonsa.
Sairaalasta päästyään isä oli vaikeasti invalidisoitunut, mutta täynnä intoa ja uskoa tulevaisuuteen.
Vuonna 1941 isä osti muutaman vuoden ikäisen ruunan, joka nimettiin Polleksi. Työjuhta oli korvaamaton apu invalidimiehelle. Hankittiin myös kyyttökarjaa, minkä jälkeen lehmät ja hevonen laidunsivat vapaina metsälaitumilla. Kaikki kotihaassa viljelty heinä tarvittiin talven varalle.
Hevosen kanssa raivattiin uutta peltoa. Työvälineinä olivat kyntöaura, karhi, kärryt ja kivireki. Talvisin tehtävään puunajoon oli pankkoreet sekä huoltoajoon pajureki. Ensimmäinen poikalapsi syntyi joulukuussa 1942.
Lapin sota oli alkamassa syksyllä 1944, kun ranualaisten oli lähdettävä sodan jaloista evakkoon Ruotsiin. Lehmikarjaa lähdettiin kuljettamaan jalkaisin Kemin ja Tornion kautta Ruotsiin. Matka kesti kaikkiaan seitsemän vuorokautta.
Isä, karja ja hevonen piti kuljettaa Kalixiin saakka. Äiti matkusti lapsen ja oman äitinsä kanssa junalla Keski-Ruotsin Anunsjöhön, Bredbyn kuntaan. Isä jäi Kalixiin hoitamaan hevosta ja lehmiä.
Minä synnyin Anunsjössä tammikuussa 1945.
Heinäkuun alkupäivinä Polle oli satuttanut tallissa vasemman etujalkansa polven johonkin rautapiikkiin. Polveen oli tullut luuhun saakka ulottuva reikä, joka oli tulehtunut ja märkinyt pahan näköiseksi.
Eläinlääkäri kävi tarkastamassa jalan ja määräsi hevosen lahdattavaksi.
Isä kuitenkin päätti hoitaa hevosen jalan kuntoon, koska tarvitsi sitä vielä kotona Ranualla evakosta paluun jälkeen.
Keväällä 1945 Lapin sota päättyi. Evakot aloittivat paluun osaksi hävitetylle kotiseudulle. Viimeisetkin palasivat juhannukseen mennessä. Ensin tuotiin ajamalla hevoset muuttokuormineen.
Polle piti jättää muutamaksi päiväksi naapurikylään, sillä kotikylästä raivattiin vielä miinoja. Kotimme oli onneksi säilynyt ehjänä.
Sodan jäljiltä rakennustarpeista ja elintarvikkeista oli pulaa, mutta kovalla työllä siitäkin selvittiin. Perunat ja juurikasvit tulivat omasta maasta, liha karjasta. Järvestä saatiin kalaa ja metsästä marjoja. Perheeseen syntyi vuoden välein kaikkiaan seitsemän lasta.
Syyskesällä 1948 perhettä kohtasi suuri menetys, kun evakkomatkasta kunniakkaasti selviytynyt Polle-hevonen ei enää palannut metsälaitumelta talliin. Isä kävi etsimässä hevosta useaan otteeseen, mutta ilman tulosta.
Seuraavana talvena isä joutui itse vetämään polttopuut kelkalla metsästä kotiin ja karjalle heinät rantaladosta.
Uutta hevosta ei pystytty silloin tilalle ostamaan.
Naapurikylään Kaarlejärvelle vievää tietä käyttäneet olivat huomanneet, kuinka haaskalinnut nousivat suolta lentoon aina samasta paikasta.
Kun paikkaa mentiin tutkimaan, löydettiin sieltä Polle-hevosen maalliset jäännökset.
Polle oli mennyt suolle syömään saraheinää ja makeaa kortta ja uponnut kavioistaan kiinni pehmeään suohon. Isä menetti korvaamattoman ja rakkaan työhevosen ikävällä tavalla.
Muistan hyvin, miten rauhallinen ja lempeä hevonen Polle oli. Veljeni kanssa kuljimme lapsena usein sen kaulan ja vatsan alitse. Jälkeenpäin en ole hevosen selässä istunut mutta lupaan, että sekin päivä vielä koittaa.
ARTO SÄRKELÄ
Ylitornio
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
