Vierailija Sota vai rauha Suomelle?

Näin aloitti J. V. Snellman kirjoituksensa 1863, kun jotkut suomalaiset suunnittelivat irtautumista Venäjästä ja osallistumista mahdolliseen Ranskan hyökkäykseen Puolan vapauttamiseksi Venäjän vaikutusvallasta. Kansakunnan tulee

luottaa ainoastaan itseensä,

eikä luottaa vieraan apuun. Suomi kyllä pärjää, kunhan

pitää Venäjän vakuuttuneena

siitä, ettei Suomea käytetä hyökkäysurana Pietaria

vastaan, Snellman argumentoi.

Tämä episodi on etsimättä tullut mieleen viime aikoina, kun Ukrainan kriisi on kirvoittanut keskustelua Suomen liittymisestä Natoon ja toisaalta Suomen roolista EU:n politiikassa. Historiantutkijana olen eittämättä realisti. Muuta on vaikea olla mitä enemmän lähteisiin perehtyy. Se ei ole ristiriidassa sen kanssa, että vastustan myös syvästi kyynisyyttä. Ympäristönsuojelua taas ei voi tehdä muusta politiikasta irrallaan, joten sananen siitä muusta vaihteeksi.

Äskettäin on nimittäin käynyt ilmi, että Suomen johtajat ovat neuvotelleet Natoon liittymisestä 1990-luvulla, mutta neuvottelut ovat kariutuneet siihen, että USA on edellyttänyt Suomen ottavan vastuun myös Baltian puolustamisesta ja jopa

sijoittavan kalustoa näihin maihin. Venäjä-kriitikko

Edward Lucas neuvoo Suomea ottamaan päänsä pois pensaasta ja kantamaan vastuunsa koillisessa Euroopassa Venäjän vaikutuksen patoamiseksi. Malli on tuo edellä esitetty.

Suomi joutui aikanaan talvisotaan osin siksi, että arveltiin Stalinin bluffaavan vaatimuksissaan. Ei se uskalla riskeerata

suhteitaan länsivaltoihin, poliitikot päättelivät. Lännestä

luvattiinkin – Iso-Britannia etunenässä – apua Suomelle, mutta sitä ei kuulunut rauhan aikana eikä sodan alettuakaan. Suomessa vitsailtiinkin, että Iso-Britannia on valmis taistelemaan vapauden ja demokratian puolesta viimeiseen suomalaiseen. Tavoitteena briteillä oli estää Ruotsin rautamalmin joutuminen vääriin käsiin.

Näin voisi avun kanssa käydä nytkin jos tilanne kriisiytyisi. Olisi mahdollista, että USA ja muut Nato-maat eivät pystyisi tai haluaisi tulla apuun konfliktin sattuessa, mutta Suomi olisi kriisin vastuunkantaja. Silloin voisi valtioneuvoston orkesteri esittää jenkan ”Kusessa ollaan” – kuka sitten olisikaan kapellimestari.

Entä sitten eurooppalainen vaihtoehto? Toisesta maailmansodasta voi hakea siihenkin ajattelun ainesta. Kun Hitler yritti aikanaan Euroopan integrointia omalla tavallaan, Suomi joutui väkisinkin Saksan puolelle sotaan mukaan. Saksan jouduttua tappiolle voittajavaltiot sopivat saaliinjaon vuonna 1943 Teheranissa. Baltian maat Stalin vaati Neuvostoliitolle, mutta Suomea hän ei halunnut. USA:n presidentti suostui

tähän, kunhan tieto asiasta ei leviäisi ennen seuraavia presidentinvaaleja.

Kun sitten Neuvostoliitto

osana Saksan nujertamista aloitti Kannaksen suurhyökkäyksen kesäkuussa 1944,

Viipuri menetettiin, mutta

käytännössä Saksa sen jälkeen pysäytti hyökkäyksen. Syy siihen oli se, että muuten Saksan Lapin joukkojen huolto olisi vaarantunut, mikäli Neuvostoliitto olisi miehittänyt Suomen.

Tuolloin ei voitu tietää, että Neuvostoliitto ei aikonutkaan miehittää koko Suomea, vaan olisi pysäyttänyt hyökkäyksen

vanhan Suomen rajalle eli Kymijoelle ja joukot olisi sen jälkeen siirretty Berliinin suunnalle.

Miksi näin kävi? Ensinnäkin USA tuki Neuvostoliittoa runsain mitoin sekä valmiilla tuotteilla että runsaalla teräksellä

ja muilla raaka-aineilla. Siten

Neuvostoliitolla oli voimia hyökkäykseen. Mutta se, että Saksa kesti niinkin pitkään, oli tuon ruotsalaisen rautamalmin ansiota. Ruotsalaiset pitivät osaltaan Saksaa pystyssä viemällä sinne korkealaatuista terästä ja valmiita tuotteita, joita ilman Saksan puolustustaistelu olisi loppunut paljon aiemmin ja Suomenkin asema olisi ollut paljon heikompi.

Tämä oli Ruotsin merkittävin apu Suomelle toisessa maailmansodassa. Mitä tästä voi

oppia? On toimittava kuten Snellman edellä opasti eli

pidettävä huoli siitä, että on omavarainen niin henkisesti kuin aineellisestikin. Mutta

ei kukaan eikä mikään pärjää yksin tässä maailmassa. Useimmiten ystävät löytyvät läheltä ja yllättävällä tavalla.

Ilkka Herlin

filosofian tohtori,

Elävä Itämeri

-säätiön hallituksen puheenjohtaja

ilkka.herlin

@cargotec.com

Avaa artikkelin PDF