Kasvattaako perinne

koulupäiväkirja

Olen arvostanut ajattelijan ja kolumnistin Juha Kuisman kirjoituksia. Niinpä nytkin, kun luin tässä lehdessä olleen (Perjantaivieras 18.1.) Jumalan siunaus -kolumnin, on pakko pistää muistiinpanot myöhemmäksi ja tarttua hänen juttuunsa.

Juha Kuisma teki opettavaisen kierroksen historiassamme ja osoitti, että meidän luterilaisuudessa on perinne, että uskonto ja valtio pidetään erillään. Kukin saa uskoa, jos haluaa ja siten kuin haluaa.

Ja toiseksi ongelmaksi hän ottaa, ettei presidentti voi toivottaa Jumalan siunausta, se kuuluu pappisvihkimyksen saaneille.

Tartunpa noihin koulun näkökulmasta. Tällä hetkellä uskonnon ja maallisen vallan suhde on turbulenssissa. Meillähän on ollut varsin rauhallista. Mutta nyt maailmantsunamit tässäkin asiassa loiskuvat jo Suomeen.

Stalinin Neuvostoliitossa kirkoista tehtiin jopa hevostalleja. Ja kun sitten Venäjä taas tuli kuviin, valtauskonto tuli myös vallanpitäjien kunnioittamaksi perinteeksi. Sitten iski Pussy Riot, joka järjesti alttarikarnevaalit. Suomen PEN on huolestunut sananvapaudesta maassa, jossa nämä show’n esittäjät saivat vankilatuomiot. Uskonnon tai sen pyhättöjen pilkkaaminen onkin sananvapautta?

Samaan aikaan aseilla yritetään tehdä uskontovaltioita ja pakottaa maailman kaikki kansat yhteen uskontoon Brezhnevin poliittisen opin mukaan. Jos et ole samaa mieltä kanssani, olet viholliseni.

Vallan ja uskonnon maailmanlaajuinen soppa on siis tulella. Sekoittajia on monia. Oma vaatimaton ohjeeni olisi, että pidetäänkö nyt kiinni kuitenkin pyhyyden perinteestä. Se kantaa pitkälle: eli ennen kuin voit kunnioittaa toisten mielipidettä, sinulla täytyy olla oma vakaumus, johon vertaat muita.

Juha Kuisma sanoo, ettei Jumalan siunauksen kuuluttaminen kuulu presidentille vaan pappisvihkimyksen omaavalle. Minustakin Sauli Niinistön hiukan sivumyötäleheitto ei tuntunut aidolta. Mutta se oli hyvä yritys.

Että vain papit siunaisivat? Tämä uskon maailman ja maallistumisen sekasotku on mennyt niin pitkälle, etten usko pappien siunaamiseen, yksin. Nythän papit ja piispat siunaavat jos minkälaisia kohteita, tehtaita ja laskettelurinteitä mielihalujensa mukaan, jotta olisivat kuvassa mukana.

Luterilainen piispa on tehnyt ilveilijän rukouskirjan. Show viedään jo alttarille. Meidän pussy riot näyteltiin Temppeliaukion kirkossa.

Voitaisiinko tämän kirkkoherran siunaukseen luottaa, kun mies istuu omissa alttarikarnevaaleissa paikalla? Mitä eroa enää on Temppeliaukion kirkon tapaisilla karnevaalipyhäköillä ja Stalinin kirkkohevostalleilla?

Kuka isä haluaisi tuossa tilaisuudessa häpäistyn kastemaljan äärellä antaa kastaa lastaan tai lapsenlastaan? On kyse omasta pyhyyden kunnioittamisesta.

Kun tanssilavoja peittää lumi, lavatähdet pyrkivät kirkon lämpimään pitämään ”kirkkokonsertteja” kuin hiiret talvipakkasista kesämökkeihin. Nyt alttarit annetaan myös rietasteluun taiteen varjolla.

Kulttuuriystäväni Juha Kuisma viittasi Mauno Koiviston omakohtaiseen uskonnolliseen vakaumukseen. Mikä se muuten oli?

Yksi mies, Koivisto, sekoitti perheiden ja koulun kirkkovuoden, kun piti mielistellä poliittisia taustavoimia. Hän muutti vallallaan kirkkopyhien paikat almanakassa.

Olin taannoin Suomalaisen Kirjallisuuden seuran (SKS) arkiston niin sanotussa 24 tunnin haastattelussa, jonka teemana oli Kirjailija ja elämänkatsomus. Tutkija yhä uudestaan palasi tivaamaan, onko minun elämänkatsomukseeni vaikuttanut lapsuudessa koettu uskonnollinen eettisyys. Kun olin sen vaikutuksessa myös uskontoa opettanut vuosikymmeniä, myönnyin.

Tuosta haastattelusta on jäänyt siunausasiassa kolme metkaa tapaa. Kun pojat lähtivät nappaskengissä lapsuudenkodistani ja ensiaskeleet olivat lumessa, äiti sanoi, että olkaa kilttejä toisillenne. Mutta tuokin on Raamatun perua, sillä Joosef sanoi Egyptistä viljaa hakeville veljilleen, että älkää riidelkö matkalla.

Toinen äidin ohje (siunaus) oli, että eläkää ihmisiksi. Voisiko näistä kahdesta olla presidentille siunaustavaraa?

Mutta sitten se kolmas: Kun äiti usein tuli aittaan peittelemään meitä lapsia yöksi, hän sanoi, että siunatkaa itsenne. Eikö olisi somaa, jos Tasavallan presidentti toivottaisi uudenvuodenpuheessaan lopuksi: Siunatkaa itsenne.

Siunaus jäisi itsensä varaan, ottaako Jumalan, pelsepuupin vai Väinämöisen. Ateistikin voisi sanoa: sussiunatkoon.

Avaa artikkelin PDF