Vaeltajan laiha lompakko
Julkistustilaisuudessa ministeri kertoi tutkimuksesta, jonka mukaan yksi kansallispuistoon sijoitettu euro tuottaa aluetaloudelle kymmenen euroa.
Ensi kuulemalta väitettä on vaikea uskoa. Kansallispuistoissahan pääasiassa kävellään. Se ei maksa mitään.
Eräs Kilpisjärvellä haastattelemani matkailuyrittäjä kuvaili etelästä saapuvia kävijöitä näin: ”Vaeltajat tuovat etelän S-marketista ruuat, yöpyvät autiotuvilla, katoavat sitten kuin pieru tuuleen, ja lumi peittää ladun.”
Tunsin piston sydämessäni.
Minä olen juuri se vaeltaja, joka haluaa lomallaan elää mahdollisimman askeettista elämää. Kun tähän vielä lisätään synnynnäinen säästäväisyys, retkeilykohde ei minun roposistani juuri rikastu.
Kuljen jalkaisin, nukun teltassa tai autiotuvassa ja keitän trangialla pussipastaa.
Matkamurkinat ostan mieluiten etukäteen, koska usean päivän vaelluksella ruokahuolto on pakko suunnitella huolellisesti. Mieluiten pakkaan rinkkani jo kotona, jotta tiedän, missä mikin tavara on ja paljonko kantamukseni painavat.
Käsivarressa logiikka tuntui ontuvan pahemman kerran. Luontoa halutaan suojella liialta kulumiselta. Silti kävijöitä halutaan kasapäin lisää.
Metsähallitus perusteli asiaa niin, että kansallispuistossa kävijöitä voi ohjailla järjestyssäännöillä sekä reitein ja opastein.
Laitetaan siis ihmismassat ränneihin tönimään toisiaan eteenpäin. Näin tehdään hiljaisesta erämaasta hittituote!
Metsähallituksen luontopalvelujen ylläpitämä verkkosivu Luontoon.fi on kätevä, kun retkeily houkuttaa, muttei tiedä, minne menisi.
En kuitenkaan ymmärrä, miksei yhtä lailla voitaisi brändätä valtion retkeily- ja erämaa-alueita.
Kun kesälomallani vaelsin Kilpisjärveltä Haltille Käsivarren erämaa-alueella, olin tyytyväinen, ettei reittiä ollut tehty liian helpoksi leveillä pitkospuilla.
Mielessä pyöri lähinnä pirullisia kirosanoja, kun rinkka selässä tasapainotteli kilometritolkulla kivistä rinnettä. Silti juuri se teki matkasta mielenkiintoisen. Pärjäsin kuin pärjäsinkin erämaassa.
Viikon vaelluksen jälkeen on ihan mukavaa nauttia ravintolapöydässä täytteitä tursuava pitsa ja huurteinen olut.
Hotelliyö puhtaissa satiinilakanoissa ja lihasjumin lepyttely poreammeessa voisi tuntua varsin mukavalta laavujen kovien lavereiden jälkeen.
Ehkä me etelän reippailijat voisimme ihan silkkaa solidaarisuuttamme ottaa tavaksi suosia entistä enemmän paikallisia herkkuja ja palveluita, kun matkustamme kotimaassa.
Paikallinen väestö ansaitsee palkkansa, kun me nautimme palasta paikallista luontoa.
suvi.niemi@
maaseuduntulevaisuus.fi
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
