KALAJUTTU ”Ei mikään kalamies”, osa 1
”Kyllä minä jaksan. Minut pitää herättää, vaikka kuinka aikaisin lähdettäisiin. Jaksan minä nousta, varmasti, vaikka viideltä mentäisiin.” Viisivuotiaan sinnikkyydellä poika kärtti isältä mukaan aamukalaan.
”Noo, katsotaan nyt”, isä vastasi.
Saman vastauksen poika oli saanut ennenkin. Niin kuin siihenkin, että saisi oman ongen. Nyt isä oli maininnut menevänsä aamulla verkoille. Pojan oli päästävä mukaan. Isän vastaukseen oli kuitenkin tyytyminen.
Aamulla aurinko paistoi kamarin ikkunasta ja kutitti pojan hereille. Heti hän muisti. Sisällä ei ollut ketään, mutta navetalta kuului maitoastioiden kolistelua. Äiti oli aamulypsyllä, ja isä rantasaunalla kaloja perkaamassa.
Kissa söi ahvenen päätä, puri ja nautiskeli, kun poika ehti rantaan. Itku ei ollut kaukana.
”Ethän herättänyt, olisin minä jaksanut nousta.”
”Lähdin niin aikaisin… Mutta katsopa, tein sinulle oman verkon! Sillä kun kalastat, ei satu koukku sormeen. Voit itse laskea tuohon rantakaislikkoon ja käydä katsomassa. Tai lasketaan yhdessä.”
Niin tehtiin. Pojalla oli uimahousut valmiiksi jalassa. Isä riisui saunan seinustalla. Sitten kahlattiin kaislikkoon, niin syvälle, että vettä oli pojan kainaloihin. Isä neuvoi, miten verkon pää sidottiin kaisloihin. Sitten laskettiin verkko suoraksi. Se oli ihan oikean verkon näköinen. Oli oikeat kohotkin, jotka jäivät aalloille kellumaan.
”Minä itse nostan. Saadaan ahvenia ja paistetaan, tai tehdään kalakeitto.”
”Noo, katsotaan nyt, mutta puuron syöntiin ensin.”
Rinnakkain asteltiin rantapolkua ylös. Isällä olivat peratut kalat voipaperissa matalareunaisessa pärekorissa. Kissa hipsutteli perässä. Se oli ahminut itsensä kylläiseksi perkuutähteitä. Aurinko paistoi lämpimästi.
”Puurolle kalamiehet”, kuului portailta.
Poika olisi heti puuron jälkeen tahtonut verkkoa kokemaan. Käskettiin malttaa ja sanottiin, ettei sinne kalaa ollut ehtinyt mennä. Poika viivytteli tovin pihalla, mutta lähti sitten rantaan, ja sieltä takaisin sisälle kertomaan:
”Ei ollut kala mennyt verkkoon vielä. Kaikki kohot on pinnalla. Minä laiturilta katsoin.”
”On se tuo poika kova kalamies. Lähdepä mukaan teroittamaan heinäseipäitä. Tehdään sinulle omat seipäät. Semmoiset vähän lyhyemmät että yletät. Ja oma heinähanko tehdään myös.”
”Tehdäänkö haravakin?”
”Noo, katsotaan nyt. Tottahan se haravakin tarvitaan. Jos siitä viime kesänä katkenneesta saisi… Eiköhän tuo tallessa liene. Kanna sinä tuo höylä. Minä otan kirveen ja puukon.”
Seipääntekopuuhassa aika vierähti huomaamatta, eikä poika muistanut koko verkkoa. Piti kokeilla höylää, yrittää käsiporalla reikää puuhun. Puukollakin teki mieli vuolla, mutta poika tiesi kokemuksesta, ettei isä antanut sitä. Ja kirvestä sai käyttää vasta, kun oli käsivarsi kirvesvarren mittainen. Siihen ei yltänyt vielä.
Ruokapöydässä verkko muistui mieleen. Piti päästä katsomaan.
”Ei minulla olekaan nälkä, en minä nyt syö. Maha on ihan täynnä”, poika sanoi ja nousi lähteäkseen.
”Mihinkäs nyt? Nyt syödään, eikä mihinkään. Kuoritaan ne perunat yhdessä.”
”Se verkko… Siellä voi olla paljon kaloja.”
”Ensin syöt ja sitten mennään yhdessä.”
Poika istui takaisin pöytään. Söi kiireellä, ja sitten ylös ja rantaan, ja taas samaa tietä takaisin.
”Isä, isä. Verkon kohot on keskeltä pois! Siellä on kaloja! Lähdetään nostamaan!”
”Noo, katsotaan nyt.”
”Ei kun heti!”
Sitten mentiin, isäkin puolijuoksua. Poika oli jo polvia myöten vedessä.
”Ei näy kohoja. Nostetaan!”
”Anna kun minä käyn. Suotta kastelet housusi. No mikäs se tässä on? Pikkuinen hauki, pitää laskea kasvamaan. Verkossa on niin pienet silmät, että pienet kalat jäävät kiinni. Nostetaan välillä kuivumaan… Nyt ei joudeta kalastamaan, kun pitää ryhtyä heinäntekoon. Siinä riittää sinullekin työtä.”
Poika puri huulta. Itku ei ollut kaukana. Hän sai hauen, mutta se ei kelvannut. Hän kyllä näyttäisi vielä, saisi niin ison kalan, ettei se mahtuisi vasuun, tai koko veneeseen. (jatkuu)
TAPANI LEPPÄNEN
Kuopio
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
