vierasyliö Tuulesta paljon melua, vähän sähköä

Tuulivoiman kiivaassa rakentamisessa yhtiöt korostavat vastuuta ja yhteistyöhalua asukkaiden kanssa (esim. Hartolan Vuorenkylän hanke, MT 14.7.).

Valitettavasti tämä on osoittautunut sanahelinäksi, kun ahneus ajaa edelle. Jättivoimaloita halutaan rakentaa äkkiä asutuksen viereen tai sen keskelle, kuten kymmenet hankkeet ympäri maan osoittavat.

Miksi hoppu? Suomihan on jo puhtaan energian ykkönen maailmassa.

Syynä on tietysti tuulivoiman saama massiivinen tuki. 12 vuoden aikana valtio lapioi tuulivoimayhtiöille veronmaksajien rahaa huikeat 2 000 miljoonaa euroa. Mikään muu energian tuottaja ei ole koskaan tällaista tukea saanut eikä varmaan tule saamaan.

On kiire saada voimalat äkkiä pystyyn, jotta ne saadaan korotetun syöttötariffin piiriin ja jatkossa tuki vuosikymmenen ajaksi.

Asutuksen lähellä ovat valmiina tiet, sähkölinjat ja muuntoasemat. Veisi aikaa ja rahaa lähteä rakentamaan teitä ja kaapeleita pitkin soita ja kankaita. Teiden pitää kestää 120 tonnin painoisen koneiston ja 50–70 –metristen lapojen kuljetus, ja lisäksi erikoiskalusto, joka pystyy hilaamaan ne vaurioitumatta korkeuteen.

Tuulivoimayhtiöt verhoavat bisnestavoitteensa ”vihreän energian” kaapuun.

Ajatus on kyllä liiketoimintana oivallinen. Sähkön myyntihinnalle on takuu (tällä hetkellä 105,30 euroa/MWh), josta nyt yli 70 prosenttia on tukea veronmaksajilta. Sijoitetun pääoman tuoton on arvioitu olevan vuositasolla 12–16 prosenttia.

Idioottivarma sijoitus 12 vuodeksi talouskriisin keskellä. Ei ihme että pääomasijoittajat veroparatiiseja myöten ovat rynnänneet mukaan tähän businekseen. Heitä paikalliset luontoarvot tuskin huolettavat.

Maanomistajat tuskin vuokraavat voimaloille takapihaansa, vaan maa-alueensa kauempaa. Sen naapuriin osuvat asukkaat sen sijaan saavat osakseen kaikki haitat: rakentamiskiellon, ympäristöhaitat ja kiinteistöjen arvon alenemisen. Ja he vielä verorahoillaan tukevat näiden haittojen aiheuttajia.

Esimerkiksi Hartolan tapauksessa kolmen MW:n voimalan rakentaminen maksaisi noin 4–4,5 miljoonaa euroa. Sähköntuoton ollessa tavalliset 30–35 prosenttia maksimitehosta omistaja tienaisi markkinasähkön mukaan lukien noin 800 000 euroa vuodessa.

Investoinnin kuoletusaika on lyhyt, ja loppuaika olisikin taattua tuloa veronmaksajien tuella. Koneistot tulevat lähes täysin ulkomailta, ja pystytyksen hoitavat valmistajien erikoisosaajat. Voimalat hoidetaan sitten etävalvonnalla.

Maanomistaja saanee vuokratuloja 40 00–60 00 euroa vuodessa sopimuksesta riippuen. Kunta saa kiinteistöveroja aluksi 8 000–10 000 euroa vuodessa, mutta jo kymmenessä vuodessa ne laskevat lähes nollaan.

Yhtiön kyläyhdistykselle tarjoama ”kehittämisraha” 100 000 euroa 25 vuodelle jaettuna olisi roponen kolmesta voimalasta saaduista tuloista.

Ilmattaren johtaja korosti 14.7. kirjoituksessaan asukkaiden kannatusta hankkeilleen. Asukkaiden kymmenet valitukset eivät tue tätä näkemystä.

Hän myös vertasi voimaloita rehusiiloihin. Rehusiiloissa ei tiettävästi ole 80-kerroksisen kerrostalon korkeuteen humahtelevia lapoja, varoitusvärejä tai vilkkuvia lentoestevaloja.

Jättivoimaloiden tuottamat melu-, välke- ja maisemahaitat ovat fysikaalista ympäristösaastetta. Ne ulottuvat kilometrien päähän. Lähes tuhannen voimalan haitat tulisivat toteutuessaan koskettamaan satoja tuhansia kansalaisia ympäri Suomen.

Kahden-kolmen MW:n tehoisten voimaloiden lähtömelu on laitteesta riippuen 104–110 desibeliä. Se vastaa kalliomurskaamon tai massiivisen rock-konsertin melua. Mutta voimaloista melu lähtee ympäristöön 100–200 metrin korkeudelta.

Isot voimalat tuottavat todistetusti matalataajuista, humahtelevaa ”bassomelua” (20-250 Hz), joka leviää kauas ilmakehässä. Se tunkeutuu läpi seinien, vaikeuttaa nukkumista, ja pahimmillaan ajaa lähiasukkaat muuttamaan pois alueelta.

Aalborgin yliopiston tutkimukset ja monien maiden kokemukset näistä ovat ikävää luettavaa. Suomessa ongelmat ovat vasta nyt alkaneet tulla esille, kun Inkoon voimaloita on jouduttu purkamaan, Haminan voimaloita osaksi pysäyttämään, ja Summan voimaloista aloittamaan melumittaukset.

Tuulivoimala-yhtiöt vertaavat voimaloiden sallittua 40–45 dB:n melua asutukseen nähden ”jääkaapin hurinaan”. Mutta ihmisen kuulo ei mittaa desibelejä vaan niiden sisältöä.

Esimerkiksi auton sisällä hurina on 60–70 desibeliä, eikä sitä koeta häiritsevänä. Sen sijaan rakenteiden läpi tunkevaan, ajallisesti vaihtelevaan, humahtelevaan meluun ei totu, koska se poikkeaa tavallisesta taustamelusta.

Päiväsaikaan voimaloiden matala melu voi hukkua tuulen ja ympäristön taustameluun. Mutta ne pyörivät yölläkin, koska ylhäällä voi tuulla, vaikka maanpinnalla tuuli tyyntyy.

Hartolan asiakirjoista selviää, että sallittu meluraja pysähtyisi 40 metriä ennen asuntoja veden päälle. Tämä on fysikaalisesti mahdotonta. Veden pinnasta ääni voi heijastua jopa kilometrien päähän. Tällaisia selvityksiä viranomaisten ei tule hyväksyä.

ISO-standardien mukaisesti kunnolla tehdyistä selvityksistä tiedetään, että 40 dB:n meluraja asettuu tavallisesti noin 1,5 kilometrin etäisyydelle kolmen MW:n voimaloista. Melu johtuu laitteen ominaisuuksista, eikä se muutu ”mallinnuksia hiomalla”.

Tuulivoiman osuus energiantuotannosta tulee olemaan mitätön ( kuutisen prosenttia) ja ajallisesti vaihteleva, vaikka kaikki hankkeet toteutuisivat.

Niiden rakentamista ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi suurin osa kansalaisista kyllä tukee. Mutta kansalaiset vastustavat jättivoimaloiden rakentamista asutuksen keskelle tai liian lähelle.

Tuoreessa Ympäristöministeriön ohjeessa (4/2012) asia on kiteytetty näin: Tuulivoimalat tulisi lähtökohtaisesti sijoittaa niin kauas asutuksesta tai muusta häiriintyvästä kohteesta, ettei ympäristölupa ole tarpeen.

Tuulivoimayhtiöiden olisi siis syytä nöyrtyä ja rakentaa meluavat jätit suosiolla riittävän kauas asutuksesta.

KALEVI NIKULA

Kirjoittaja on Tuulivoima-kansalais-yhdistyksen puheenjohtaja.

Avaa artikkelin PDF