Multialainen emäntä saa kirjoittamisesta voimaa
Viime viikolla Tuula Notkonen matkasi Multialta Helsinkiin vastaanottamaan isäaiheisen kirjoituskilpailun pääpalkintoa.
Koskettava tarina Pääskysten aikaan kertoo tuberkuloosia sairastavasta isästä pienen tytön kokemana. Tarina päättyy muutosten vuoteen. Kun isä kuolee, tytär menee kouluun ja Kekkosesta tulee presidentti.
Lapsuuden koti oli entinen metsänvartijan torppa Oulaisten Ahonperällä. Oli kaksi lehmää ja peltotilkut, joista kuuden lapsen perhe sai niukan elantonsa.
”Nälkää ei koskaan nähty. Ruoka oli yksinkertaista, mutta emme me osanneet ajatella, että sen pitäisi jotain muuta olla.”
”Sisarusten kanssa on monesti puhuttu, että loppujen lopuksi meillä oli turvallinen ja onnellinen lapsuus, vaikka oli hirvittävän köyhää. Äiti oli vanhan ajan emo, joka jaksoi ja jaksoi.”
Isän kuolemaan ehti Notkosen mielestä jotenkin valmistautua, kun äiti ja isä molemmat siitä puhuivat.
”Pelkoa ei ole jäänyt mieleen, se oli surua. Tiesin jo mikä kuolema on, kun pikkusisko oli kuollut tuberkuloosiin.”
Tuula-tyttö oppi jo neljän viiden vuoden ikäisenä lukemaan ja kirjoittamaan. Syntyi ensimmäinen runo kissasta, joka sai pentuja.
”Isäkin kirjoitti runoja ja lauluja. Isoisästä sanottiin, että hän kuunteli rastaan laulua ja siihen rytmiin sepitti säkeitä.”
Kirjoittaminen ei nykypäivän lapsella tyssää kynien puutteeseen, mutta pikku torpassa oli toisin.
”Kirjoittaminen oli kynästä ja paperista kiinni, kaikkein eniten kynästä. Muistan kuinka lyijykynän pätkä oli niin loppuun kirjoitettu, että se juuri ja juuri pysyi sormenpäissä.”
Notkonen on juuri saanut valmiiksi kirjan isänsä suvusta yhdessä kuvataiteilija-serkkunsa kanssa. Sukukirja painottuu tarinoihin, jotka serkku on kuvittanut.
Vaikeina aikoina kirjoittaminen on tuonut helpotusta elämään.
”Se on ollut terapiaa”, Notkonen sanoo.
Raskaimpia kokemuksia olivat vanhimman pojan kuolema ja oma avioero.
”Yölläkin kun heräsin, saatoin koota ajatuksia kirjoittamalla.”
”Maailma on oman lapsen kuoleman jälkeen erivärinen. Niin lopullista elämänmuutosta se merkitsi. En silti tarkoita,
etteikö elämä olisi palannut ihan hyväksi.”
Notkonen on pian parikymmentä vuotta elänyt yhdessä nykyisen miehensä kanssa. He ovat päätoimisia maanviljelijöitä, jotka näillä näkymin aikovat jatkaa vielä muutaman vuoden ennen kuin jäävät eläkkeelle.
”Nykymitassa maatila on pieni, meillä on 15 lehmää. Kyllä sillä pärjää, kun ei ole velkaa. Toisinaan mietin, onko todella välttämätöntä kasvattaa tilat niin hirveän isoiksi.”
Karjatilan emännän pohdintoja on saatu lukea paikallislehdestä, johon hän kirjoitti monen vuoden ajan pakinoita.
Notkonen luonnehtii itseään lukijana nautiskelijaksi. Hyvää kirjaa tekee mieli lukea hitaasti. Uudemmista teoksista hitaalle lukijalle sopii hänen mielestään esimerkiksi Antti Hyryn Uuni.
Ikisuosikkeja ovat Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen ja Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Niiden lukemiseen ei yksi kerta riitä.
Isäaiheisen kirjoituskilpailun raati piti Notkosen tarinaa monitasoisena ja tiiviinä. Hallitun kokonaisuuden sitoo yhteen pääskysten lento.
Yllättävää on, ettei Notkonen ole harjaannuttanut taitojaan millään kursseilla.
”Olen koettanut itse harjoitella kirjoittamista niin, että vähällä voisi sanoa paljon.”
TARJA HALLA
Muistan kuinka lyijykynän pätkä oli niin loppuun kirjoitettu, että se juuri ja juuri pysyi sormenpäissä.
TUULA NOTKONEN
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
