KALAJUTTU Kivi, osa 2
Kahvittelun jälkeen lähdin kävelemään kohti rantaa. Lepikon sisään sukeltava polku tuntui viileältä ja kostealta jalkapohjia vasten.
Saavuin lepikon ja vesijättömaan reunaan. Meri kimalteli kauempana. Ylitin vesijättömaan ja saavuin lähellä rantaa olevan suuren kiven luo.
Kivi muistutti norsua. Päästyäni kiven luo, asetin jalkani tuttuun koloon ja ponnistin itseni istumaan norsun päälle.
Kivi tuntui lämpimältä. Pienet laineet läiskähtelivät sitä vasten, meri aukeni edessäni aavana ja rauhallisena.
”Hei”, kuului kiven vierestä napakasti. Pisamakasvoisen tytön ruskeat silmät loistivat auringossa kuin meripihkapalaset.
Vaaleista hahtuvahiuksista nousi sieraimiini hento hiuslakan tuoksu. Tytön vaaleanpunaiset, tahraiset verryttelyhousujen lahkeet oli kääritty ylös.
”Ookko mykkä”, tyttö kysyi ja tapitti minua ruskeilla silmillään.
”E”, vastasin.
”Mikset sitten vastannu, kun sanoin hei.”
”Olin ajatuksissa.”
”Mitä mietit?”
”Emmittää.”
”No, ethän sää sitte ollu aatoksisas”, tyttö tiukkasi ja katsoi minua silmiään siristäen.
”Ei ku… siis… mää vaan…”
Hetken aikaa hiljaisuus kellui välillämme paksuna lauttana.
”Tiijäks että merenpohja on vanha avaruus”, tyttö virkkoi äkisti.
”Että miten nii?”
”No alusa oli avaruus joka tiivisty maapalloks ja sen tiivistyneen avaruue takana oli uus avaruus. Siis toi mikä nyt on tuolla taivaala. Eli kaikki maat on vanahaa avaruutta.”
”Niin kai sitten”, totesin venytellen. ”Mitä sä oot täälä tekemäsä?”
”Kävin uimasa”, tyttö vastasi, katsoi minua silmät vilkkuen ja lopetti veden vatkaamisen jalallaan. ”Entä ite?”
”Oltiin iskän kans kalasa.”
”Tuliko mittää?”
”Puolikilosii apuroita iha mukavasti”, vastasin ja katselin muka välinpitämättömästi kaukaisuuteen.
Välillemme laskeutui hiljaisuus. Tuuli kahisutti hiirenkorvalla olevia koivuja. Pienet aallot rypistivät veden pintaa.
”Tiiäks, että sää oot itse sellanen apura”, tyttö virkkoi silmiään siristellen.
”Miten nii?” Katsahdin tyttöä uhmakkaasti silmiin.
”No sää oot tollanen kala”, tyttö tiukkasi. ”Et ossaa nauraa, etkä hymmyillä, tolijotat vaan… oot koko ajan varruillas kuin pieni apura kaislikossa.”
Tyttö lähti juoksemaan kohti rantaa.
”En oo mikkään apura”, huusin tytön perään, mutta tyttö juoksi jo jättömaalla ja hävisi kohta lepikkoon.
Rannassa aallonmurtajan luona isä perkasi kalat varmoin ottein.
Kyykötin isän vieressä. Alkukesän aurinko oli painumassa mailleen, sen viimeiset säteet olivat painumassa mailleen. Tiiran parkaisu kiiri hiljaisuudessa. Isä istui kivellä tuoksuen miedosti hieltä. Laskin käsivarteni isän harteille ja rutistin kevyesti.
Makea kuola liukeni pois suusta. Kyyneleet olivat tyrehtyneet. Äiti oli tullut huoneeseen ja sytyttänyt valot.
”Mikä hätänä”, äiti kysyi.
”Ei mikään”, vastasin itkun tunkkaisella äänellä.
”No onhan, itkua tursaa, eikä muka mikkään oo.”
”Eikä oo… tai äiti, missä isä on?”
”No nukkuu tietysti, miten niin?”
”Ei mikskään… äiti… voiko jonku sellase kaottaa, jota ei oo koskaa tuntenukkaa?”
”Voi”, äiti vastasi oudon vaimeasti, sipaisi hiuksiani ja toivotti sitten hyvää yötä.
”Äiti, syödäänkö huomenna niitä apuroita?”
”Syödään, ja nuku nyt”, äiti vastasi lempeästi ja sulki oven mennessään.
Käännyin kyljelleni ja annoin kevyen pusun tyynylle. Suljin silmäni.
MATTI FAUST
Kemi
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
