vierasyliö Valtameret ovat happamoitumassa

Planeettaamme sanotaan usein ”Äiti maaksi” mutta sopivampi nimi olisi ehkä ”Äiti meri”,

koska 70 prosenttia planeetan

pinta-alasta on suolaveden peittämää.

Tämän lisäksi merissä elää suuri määrä leviä, bakteereita ja kasveja, jotka tuottavat puolet planeettamme ilmakehän hapesta.

Meret tyydyttävät lisäksi huomattavan osuuden maailman väestön valkuaistarpeesta.

Tämän ruuantuotannon arvo

on yli 200 miljardia dollaria vuosittain.

Niin ekologisesti kuin taloudellisesti on näin ollen erittäin tärkeätä, että merten elinvoima voidaan ylläpitää.

Sen uhkana on monien päästöjen lisäksi happamoituminen. Tällainen tapahtuu kun ilmakehän lisääntyvä hiilidioksidi imeytyy meriin ja muodostaa enemmän hiilihappoa.

Lisääntyvän happamoitumisen seurauksena korallien ja monien muiden eliöiden kuoret ja luusto liukenevat, vähitellen ne surkastuvat ja kuolevat.

Toisaalta merten kasvit, levät ja syanobakteerit voivat hyödyntää lisääntyvää hiilidioksidia yhteyttämisessään.Tämän seurauksena merten ruuantuotantokyky voi lisääntyä.

Kahdessa melko tuoreessa

raportissa tutkijat analysoivat nykyistä tilannetta ja tulevaisuuden näkymiä. Montereyssä

Kaliforniassa toimiva ryhmä keskittyy tieteelliseen osaan

ja toinen Monacossa toimiva tarkastelee taloudellisia

seurauksia.

Valitettavasti tiedämme

suhteellisen vähän merten

elinvoimasta ja ongelmien

vakavuudesta.

Eräänä vaikeutena on, ettei

meillä ole luotettavia tietoja hiilidioksidin pitoisuuksista

eikä merten kunnosta riittävän pitkiltä ajanjaksoilta.

Ilmakehän hiilidioksidin pitoisuuksia ruvettiin mittamaan 1950-luvulla ja merten happamuutta vasta 1980-luvun

lopussa.

Vain kolmen viimeisimmän vuosikymmenen aikana merten

happamuus on noussut 12 prosenttia. Muut epävarmemmat

arviot viittaavat siihen, että

teollisen vallankumouksen

jälkeisenä 250 vuoden aikana happamuus on lisääntynyt 26 prosenttia.

Jos lähtökohdaksi otetaan, että hiilidioksidipitoisuus tulee lisääntymään ennustetun taloudellisen kasvun mukaisesti vastaava luku olisi vuonna 2100 peräti 170 prosenttia.

Tuntuu ehkä liioitellulta huolestua näin kaukaisen

tulevaisuuden ennusteesta. Toisaalta on todisteita siitä, että kun merten happamoituminen kerran on alkanut sen pysäyttäminen on hyvin vaikeaa.

Tämä tarkoittaa, että merten eliöiden pitäisi pystyä soveltumaan siihen. Pysyvätkö ne

siihen?

Tutkijoita huolestuttaa eniten omegaksi kutsuttu tekijä. Tämä

ilmoittaa, kuinka vaarallista happamoituminen on eliöiden luuston ja kuoren suhteen.

Nämähän yleensä koostuvat kalsiumkarbonaatista, joka esiintyy kahdessa muodossa, aragoniittina ja kalsiittia.

Monet eliöt, erityisesti

riuttoja muodostavat korallit, suosivat aragonittiaa luuston

ja kuoren muodostamisessa. Valitettavasti tämä muoto on happamoitumiselle herkempi kuin kalsiitti.

Omega-arvo yksi on happamuustaso, jolloin yhtä paljon kalsiumkarbonaattia eliöistä liukenee kuin ne vedestä

pystyvät sitomaan.

Tällöin vallitsee siis tasapaino eikä luustosta eikä kuoresta

liukene kalsiumkarbonaattia. Tämä arvo on kuitenkin vain viitteellinen. Esimerkiksi

korallit vaativat omega-arvon kolme, jotta kuoren muodostus tapahtuisi tehokkaasti.

Alhaisia omega-arvoja esiintyy nimenomaan kylmissä olosuhteissa. Hiilidioksidihan

liukenee kylmään veteen enemmän kuin lämpimään ja lisää näin ollen happamuutta.

Mutta alhaiset omega-arvot ovat nyt siirtymässä napaseuduilta tropiikin suuntaan.

Amerikkalaisten tutkijoiden tulokset viittaavat siihen, että

tämän vuosisadan keskivaiheella riuttojen eroosio tulee olemaan nopeampaa kuin

uuden muodostuminen.

Vuosisadan lopussa olisi tällöin riuttojen muodostuminen kokonaan loppunut.Tiedelehti

Naturessa julkaistun tutkimuksen mukaan Antarktiksen

alueella myös muiden merieliöiden kuoren muodostus

olisi uhattuna.

Mutta kaikki ei ole kielteistä; tutkijat vahvistavat, että levät, syanobakteerit ja meriruoho hyötyvät ilmakehän hiilidioksidin lisääntymisestä. Lisäksi

happamuuden kasvu edistää syanobakteerien kykyä sitoa typpeä ja muodostamaan

proteiinia.

Koska suuri osa valtameristä

on typpiköyhää, nostaa tämä niiden tuottavuutta.

Monacolaiset tutkijat ovat kartoittaneet, mitkä alueet

kärsivät pahimmin happamuudesta. Niihin kuuluu Peruun rannikko ja Pohjois-Chile. Siellä, niin kuin Pohjois-Amerikan länsirannikolla, on ennen kaikkea kysymys kalojen syömistä

planktontoukista, jotka kärsivät. Samoin on ostereitten ja simpukoitten kohdalla.

Toisaalta on mahdollista,

että leväplanktoniin määrät kasvavat, mikä parantaisi

tuottavuutta.

Tutkijat vertailevat nykytilannetta siihen, mikä tapahtui 56 miljoonaa vuotta sitten. Silloin lämpötila nopeasti kasvoi kuusi celsiusastetta.

Monet yksisoluiset levä- ja alkueläinlajeista hävisivät.

Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, että pääsyynä oli happamuus eikä lämpötilan nousu.

Mutta on myös todettava, etteivät kaikki lajit tuhoutuneet, monet säilyivät ja tulivat hävinneiden tilalle.

Tutkijoiden mukaan näyttää siltä, että merten happamuus nyt nousee kymmenen kertaa niin nopeasti kuin 250 miljoonaa vuotta sitten.

Kaikki eivät ole samaa

mieltä, mutta on ilmeistä, että nykyisiin trendeihin kannattaa suhtautua vakavasti.

U.B. LINDSTRÖM

Kirjoittaja on kehitys- ja ympäristökysymyksiin erikoistunut professori.

Avaa artikkelin PDF